"Miksei minun kanssani?" sanoi Klaus Baas sukkelasti. "Meidän puolessa on monta vanhaa sukua." Ja hän tiesi kertoa Baasien vaakunasta, joka oli kotoisen museon akkunassa — ja kuinka suku oli katovuosien ja huonon hallinnon kautta menettänyt vanhan merkittävän omaisuutensa.
Silloin hieno pikku herra haltioitui ja kyseli jos mitäkin ja sanoi: "Sillä tavoin se aina keikahtaa kolmannessa, neljännessä polvessa. Minun ukkoni istui vielä itse tuhdolla kun sousi laivalleen, joka ankkuroi satamassa. Ja nyt minä tutkin kakkulat nenällä suurennuslasilla vanhoja sinettejä ja heraldisia koristeita."
"Ja olet hampurilainen ja republikaani!" tokaisi sievä kiharapää tyttö.
Pikku eno kohautti olkapäitään ja katsoi lapsellisen viattomasti Klaus Baasiin ja kertoi, että Eschenit olivat samaa sukujuurta kuin Baasit, — sillä erolla vain, että Eschenin sukumerkki oli Elben toisella rannalla, Kedingenissä, talonpoikaistalon ovenkamarassa. Klaus Baas kertoi puolestansa vanhain sukujen entisestä ja nykyisestä elämästä ja ikivanhoista sukumuistoista ja maakuntajuhlista, joita äskettäin oli kotipuolessa vietetty. Gertrud Eschen istui pää pystynkekassa ja katseli Klaus Baasia sivusta kauempaa. Nuorukainen huomasi sen — ja huomasi myös, että entinen Tuddi kunnioitti häntä taas aivan kuin ennen, kun hän oli tiukasti kytkenyt hänen jalkansa jakkaralle.
Klaus Baas oli tullut voitoistansa hiukan liian itsetuntoiseksi, ja niinpä hän nyt käytti hyväkseen tilaisuutta ja nousi ylös ja meni erään nuoren pojan luo, joka oli Eschenin perheen sukua: vain viisitoista-vuotias. Ja Klaus Baas heristi häntä hiukan olkapäistä ja sanoi: "Tiedätkö sinäkin, mikä minun nimeni on ja oletko kujeillut kustannuksellani?" Mutta silloin hän huomasi, ettei poika ymmärtänytkään ollenkaan moista tuttavuutta, vaan vetäytyi hänen luotansa. Ja nyt Klaus Baas tuli araksi ja alakuloiseksi ja mietti mielessänsä: "Viimeisen kerran, Klaus Baas, näytät nyt tälle seuralle, minkälainen olet sisästä päin!" Ja hän oikaisi vartaloaan ja tekeysi hyvin jäykäksi ja kysyi nuorelta herralta sulavasti, tiesikö hän mitä uutta sodan huhuista; siihen aikaan, kahdeksankymmentä-luvulla heräsi näet melkein joka vuosi huhuja uusista sotahankkeista. Poika vastasi, että hän oli kyllä kuullut niistä koulun kentällä; mutta maisteri oli sanonut, että ne olivat tyhjää puhetta.
Sitten meni Klaus Baas toiseen huoneesen ja tutustui suureen nuorukaisjoukkoon, kaikki noin kahdenkymmenen ikäisiä: he keskustelivat ikänsä mukaisesti hyvin itsetietoisen hartaasti purjeveneistä ja kilpasouduista ja monenmoisista pallopeleistä ja muista tärkeistä kokouksistansa. Yhtäkkiä pyrähti vielä taloon pari nuorta neitosta, kaukaisia sukulaisia Bremenistä: olivat vasituisesti matkustaneet tänne sanomaan hyvästiä "kiltille serkulle." Siinäkös hälistiin ja naurettiin ja ilakoitiin ja juostiin edestakaisin; mutta Klaus Baas seisoi totisena ja jäykkänä iloisten joukossa ja hän tunsi, että hänen oli mahdotonta löytää notkeaa seurasävyä ja olla niin hilpeä ja vapaa kuin muut. Ja luulipa hän huomaavansa, että he hienolla vaistollaan pitivät häntä jonakin sukuun kuulumattoman "viidentenä pyöränä."
Suurin osa vieraista katosi vähitellen perimäiseen huoneesen, ja pian tuli Karl Eschen viemään Klaus Baasiakin sinne. Se oli pitkänsoikea, kodikas kamari, täydellisesti sisustettu vanhoilla, tumman kiiltävillä huonekaluilla. Ikkunan ääressä, taustana kauniissa poimuissa riippuvat musliiniverhot, istui hyvin vanha ja hienopiirteinen rouva, selkä kumarassa, lumivalkea, sievä myssy hallavan harmaassa päässä, kädet päällekkäin sylissä. Hän kohotti hiukan päätänsä ja katsoi ympärilleen, sukua, joka oli siihen kokoontunut, ja vastaili heidän kysymyksiinsä heikolla vanhalla äänellä. "Se on mummi", sanoi Karl Eschen, "ja ystävät kutsuvat häntä vielä entisajan tapaan madame Escheniksi. Hän kertoo hyvin mielellään vanhoista ajoista, ranskalais-talvesta ja suuresta palosta, ja puhuu aivan järkevästi kaikesta, mitä on täällä hänen ympärillään. Mutta kaikki muu, mitä on välillä tapahtunut: sukulaisten kuolema ja yleensä koko ajan juoksu, on hänen muististaan kadonnut. Hän luulee elävän vielä kaikkien kolmen poikansa ja liikkeemme olevan entisessä kukoistuksessa."
Ympärillä seisovat vanhat ja nuoret puhuttelivat sangen kunnioittavasti madamea, toiset totisina ja toiset lempeästi hymyillen. Rouva vastasi jokaiselle totisesti tai leikillisesti. Kun Karl Eschen sitten vei matkatoverinsa hänen luokseen ja sanoi: "Hän lähtee minun kanssani Intiaan, mummi", niin vanhus käsitti varmaankin sanat niin, että Klaus Baas oli muka juuri palannut Intiasta; ja siksi hopeahapsi nyt kysyi kohteliaasti kumartaen: "Olette kai tavannut myös poikaani, meriupseeria? Hänen nimensä on Felix, hän palvelee kadettina Frauenlobissa."
Klaus Baas kumartui hänen puoleensa ja vastasi: "En ole nähnyt, madame."
"No onnea matkallenne", sanoi rouva silloin kohteliaasti ja kumarsi arvokkaasti.