Pannukakku putosi läiskähtäen pannun viereen. Ylhäältä savupiipusta kuului kovaäänistä avunhuutoa.
Silloin hypähti Heim liedelle. Yläruumiinsa katosi pimeään. Näki ainoastaan Heimin sääret ja Fritz Wittin säpylöitsevät jalat. Silloin — tietysti juuri silloin — astui Telsche Spieker kyökkiin ja hänen takanaan ilmeni Ingeborgin vaalea pää. Tämä älysi ensiksi asiain tilan ja nosti lattialle pojan. Pojan kasvot olivat ihan nokiset ja silmistä tippui kyyneliä, hän katsoi kuitenkin kohta pannukakkua.
"Syö se, poika!" sanoi Telsche ärneissään ja nosti hänet puupenkille.
"Minä aioin kääntää pannukakun", sanoi Heim, "mutta se ei onnistunut." Hän katsahti Ingeborgiin: "Älä naura!" sanoi hän ja kohotti molemmat kätensä ilmaan.
"Naurako?" sanoi Telsche. "Tuommoisille tuhmuuksille."
Syntyi hiljaisuus.
Telsche pani uuttu taikinan pannuun: Heim pesi kätensä, Ingeborg istui
Fritz Wittin rinnalle penkille.
"Katsos Ingeborg! Minä aioin kerran oikein juurtajaksain keskustella kanssasi siitä, mihin runoilijan ominaisuudet oikein perustuvat."
Telsche laski kolistellen taikinakaukalon liedelle: "Puhuisit ennemmin lehmäkaupan ominaisuuksista. Punike lypsää kovin huonosti."
"Tule Ingeborg! Mennään saliin!"