"Hän tekee sen. Kaikki on käyvä, kuten sanomme. Me tunnemme hänet."
"Niin", sanoi Thiel eukko, "he ovat oikeassa. Hänessä ei ole mitään hyvää. Parasta meille olisi, kun hän saisi vaimon, jolla olisi sydäntä vähävaraisiakin kohtaan." Ja tuo vanha vaimo katsoi räpyttelevin silmin Mariaa kasvoihin. "Siinä yksin olisi pelastus", sanoi hän, "sen sanon."
Silloin jatkoi Maria matkaansa.
Hän oli pannut taskuunsa pari taalarinrahaa, ne hän aikoi jättää kahteen perheeseen, joissa hätä oli pahin. Hän astui Dwengerien mökkiin. Se oli kolmas rakennus Wittin asunnosta.
Dwengerin vaimo oli joskus palvellut Stramdigerkartanossa, silloin, kun Maria Landt vielä oli lapsi. Tuo voimakas kukoistava tyttö oli ollut ensimmäisiä ja syvimpiä vaikutuksia, joita kaupunkilaislapsi, joka kummastunein silmin katseli ympärilleen, oli saanut Strandigerkartanossa. Nyt oli hän seitsemän lapsen äiti, joista kolme oli kouluijässä. Lapsilla oli kaikilla järjestään ollut risatautia, ja oli kestänyt kauan, ennenkuin voivat seistä. Yhteen aikaan eivät kolme nuorinta olleet osanneet käydä. Nyt niitä oli kaksi, jotka haikailivat itseään hiekoitetulla lattialla, osaamatta nousta seisomaan. Perheen isä, Kristoffer Dwenger oli kelpo ahkera työmies, mutta sai aina ajottain juomakiihkon. Kun juopotteluhimonsa valtasi hänet, ja sen se teki aina noin joka viides tai kuudes viikko, joi hän kaikki rahat, mitä hänellä sattui olemaan taskussa, usein kokonaisen viikon ansion, hijoi riitaa, huutaa kiljahteli, kerskui, löi vaimoaan ja lapsiaan, lyhyesti, eli kuin mieletön eläin. Sittemmin, viime vuosina, on hän mennyt jäseneksi raittiusseuraan, joka on levittänyt niin suurta siunausta paikkakunnallamme, joka on saanut lämpimäksi monta kylmää liettä ja välkkyväksi niin monta suruista naisen ja lapsensilmää. Tämän seuran suojissa on hän viettänyt loppuosan elämäänsä hiljaa, raittiisti ja onnellisesti, on saanut nähdä vaimonsa taaskin toipuvan ja lapsensa kasvavan suuriksi ja kelpo-ihmisiksi.
Dwengerin vaimo otti Marian vastaan sillä epävarmalla etsivällä katseella, joka hänellä oli siitä asti, kun hän huomasi olevansa juomarin vaimo. Hän oli joskus ollut hyvinkin ylpeä, erittäinkin oli hän ylpeillyt siitä rotevasta, voimakkaasta ja terveestä miehestä, jonka hän oli saanut. Siksipä masentuikin hän niin syvästi ja menehtyi kuin sisällisesti, kun miehensä yhä enemmän ja enemmän sortui juomariksi.
"Missä on miehesi, Liese?"
"Hän meni kaupunkiin. Tänäänhän ovat eläinmarkkinat. Hän toivoi ansaitsevansa siellä jonkun markan taluttamalla eläimiä." Kalpeilla kasvoillaan oli luettavana huolestunut kysymys: "Missä tilassa palannee hän takaisin?"
"Hänellä ei ole ollut pitkiin aikoihin työtä?"
"Frans Strandiger ei teetä mitään, hän ei kaivuuta ojia eikä anna puida. Rantatoetyö jäänee kai myöskin sikseen."