Hän kääntyi ympäri, ja näki Maria Landtin, joka hiljaa sulki ovea takanaan.
"Olette sanonut irti koko Eschenwinkelin. Mitä siitä on syntyvä?"
"Enhän voi viskata rahojani ulos tyhjään ilmaan. Voin saada helpommalla työvoimaa."
"Mutta täällähän on heidän kotinsa ja kotiseutunsa. Täällä kirkkotarhalla lepäävät heidän lapsensa."
"Ja tässä seison minä, mies, joka tahdon eteenpäin. Ja nuo ihmiset ja heidän asuntonsa estävät minua."
Hän oli antanut kiihtymyksensä tempaista itsensä mukaan; nyt läheni hän häntä ja sanoi rauhallisempana: "Istukaa tähän. Koetan tehdä teille selväksi, että olen ihminen kuin muutkin… Nähkääs, nyt olen minä herrana täällä! Olen edesvastuussa siitä, että laitumet kasvavat väkevää ruohoa, pellot voimakasta viljaa, että alempiarvoinen karja häviää navetoista ja että tulee sijaan uutta voimakasta rotua. Rouva Strandiger piti huolta siitä — ja hän saatti tehdä sen että ihmiset pääsivät oikeuksiinsa hänen maillaan, minä tahdon pitää huolta taas siitä, että maa pääsee oikeuksiinsa, ja silloin pitää, hoikan rahakukkaroni vuoksi, ihmisten etujen joutua syrjempään. Että joku ihminen on onneton, sitä voin katsoa tyynellä mielellä, mutta nähdä huonosti hoidettua maata on minulle kauhistukseksi. Selvintä taloutta olen pitävä, suurimmat sadot tahdon minä saada, etunenässä tahdon kulkea. En ole ikinä tyytynyt toiseen sijaan. Työtä tahdon tehdä, kuin koskaan mikään Strandiger! Mutta tahdon myöskin olla herrana ja käskijänä!… Kuvitelkaa itsellenne asemaani! Tuossa juoksentelee talon omistaja ylt'ympäri kuin hampaaton koira. Tuossa on sisareni, joka aamusin puhuu Berliinistä, iltasia kuolemasta. Tuossa ovat Eschenwinkeliläiset, muutamat röyhkeitä, toiset mielipuolia. Tuossa olette te. Maria Landt, ja katselette minua silmin, niin että minun tulee tuska ja pelko, sisarestanne puhumattakaan, joka pui nyrkkiään kun hän vaan näkeekin minut. Ja tuo kaikki sentähden, että taloon on tullut mies, joka tietää, mitä hän tahtoo."
Maria Landt nojaasi ovea vastaan: "Sanokaa minulle, mitä tahdotte."
Silloin otti hän viivoittmen pöydältä ja viuhuutti sillä ilmaa, niin että syntyi hieno kimeä ääni: "Kun voisitte päättävästi astua minun puolelleni, silloin olisi kerrallaan kaikki autettu; Andrees joutuu tekemään ratkaisevan päätöksen. Eschenwinkeliläiset jäävät asuntoihinsa, kunnes minä tai Andrees rakennamme heille uusia. Te ja sisarenne jäätte tänne ja osoitatte niin paljon hyväntekeväisyyttä Eschenwinkeliläisille ja heidän lapsilleen, kuin vaan mielitte. Siis!"
Taaskin viuhaus ilmaan. Mutta sitä ei kuulunut tällä erällä. Maria itki hiljaa.
Frans Strandiger istui kirjoituspöydän reunalla; hän oli taivuttanut lyhyeksi leikattua päätään Mariaa kohden ja katseli häntä. Päänsä oli älykäs hienopiirteinen pää. Oli pää kuin jalorotuisen metsästyskoiran, joka kuulee kahinaa pensaikosta.