"Älkää puhuko tänään vielä kenellekään tästä", sanoi Strandiger, "joku saattaisi vielä turmella asian."
Sitte lähti Maria.
Oli niin hiljaista ja rauhallista hänessä nyt. Niin hiljaista ja kuollutta oli hänessä nyt aina oleva. Ei milloinkaan enää pitäisi hän päätään ylhäällä. Kellä on raskas puku hartioillaan, hän katselee maahan eteensä.
Kun hän meni ylös portaita, hitaasti, joka rappuselle vetäen syvään henkeänsä, tunsi hän itsensä niin raukeaksi. Viimeisellä portaalla huimasi päätään. Mutta hän maltti itsensä, ja meni huoneesensa ja asettui vuoteelleen ja nukahti kohta ja nukkui rauhallisesti ja unia näkemättä, kuin ei pitkiin aikoihin.
Hetken perästä — oli ihan pimeätä jo huoneessa — herätti Anna hänet, joka seisoi kynttilä kädessä lähellä komoodia, ja kysyi jotain taloudenpitoa koskevaa.
Hän kohottautui ylös eikä vastannut ja rupesi vasten tapaansa kiihkeästi käymään edestakaisin huonetta..Sitte sanoi hän: "Voisit tänä iltana käydä Eschenwinkelissä."
Anna, joka askarteli jotain uunin luona, kohottautui pystyyn. Silloin pisti Marian silmiin, että hän näytti niin kalpealta. Ja kun Maria Landt aina ensiksi ajatteli toisten kärsimyksiä, eikä omiaan, kysyi hän: "Oletko kylmännyt itsesi?"
"Olen…"
"Sitte et saisi mennä ulos. Mutta et saa sisällä huoneessa pitää tuota suurta huivia, silloin vasta oikein vilustut."
Anna Witt kietoi huivin vielä lujemmin ympärilleen: "Minua palelee", sanoi hän ja silmiinsä liitivät pelokkaina sinne ja tänne.