Meni vuosia neljäkymmentä,
Taas kohtaa he toisensa,
He näki katseen sammuvan
Ja virkkoi: "Tahto ol' Jumalan,
Niin, Jumalan."
Hän herkähti itkemään ääneen: "Tuo ei sovi minulle! Isä meidän, joka olet…"
Silloin selkeni Andreekselle koko kamaluus: "Mitä sinä puhut? Minä en ymmärrä sinua."
"Ole hiljaa!" sanoi Maria. "Äitisi nukkuu; hänelle ei saa sanoa mitään tästä. Hänellähän ei ole silmiä, että hän saisi itkeä. Mutta minä osaan itkeä. Osaan itkeä niin hiljaa, ett'ei kukaan kuule sitä."
Andrees piti hänestä kummallakin kädellään: "Tulen tänä iltana. Älä sano kenellekään mitään. Tulen kello seitsemältä. Kohta seitsemän jälkeen tulen. Kuuletko?"
Hän riensi pois ja juoksi talliin ja tilasi vaunut ja juoksi sitten levottomuudessaan talon ympäri, juoksi kappaleen matkaa ulos kankaalle, palasi takaisin taas ja tapasi itsensä kello kädessä työpihalla, ja kätensä vavahteli sinne ja tänne ja tuontuostakin puistatti häntä kylmä.
Ingeborg pujahti huoneesta ja heittäysi pehmeälle vuoteelleen ja valitti hiljaa nyyhkien. Sitte, kun kello rupesi lähenemään seitsemää, istui hän, hiljaa itsekseen hautoen, ikkunalaudalle, kädet ristissä polvensa takana ja tuijotteli ulos yöhön, joka suurin säikähtynein kostein silmin uumotteli puutarhassa jalavain varjossa. Pisarteli hiljaa puista. Kanavan yllä oli heikko valaistus, siellä näkyi joku tähti, ne katselivat Strandigerkartanoa ja Ingeborgia kohden.
Mutta Ingeborg katseli viistoon eteensä puutarhaan ja kuunteli noita putoilevia kyyneleitä. Ne putoilivat ja putoilivat. Mitä lohdutonta itkua!
Kun kello porraskäytävässä rupesi lyömään seitsemää, astui Maria huoneeseen. Hän tuli omituisen säännöttömin hätäisin askelin Ingeborgia kohden ja sanoi — huomasi, kuinka suurella vaivalla hän koetti ponnistaa ajatuksiaan kokoon; hän puhui, kuin laskisi hän vaikeinta laskutehtävää -: "Minä menen nukkumaan. Minä olen väsynyt, mene sinä tädin luokse!"
Ingeborg oli antanut liukua itsensä alas ikkunalaudalta; koko ruumiinsa vapisi.