"Sattui olemaan kylässä pappi ja papin rouva, joilla ei ollut yhtään lasta. Näitä säälitti surkeuteni ja saman päivän illalla, jolloin isäni laskettiin levolle kirkkotarhan poveen, laskeutui hänen lapsensa levolle rouva kirkkoherskan makuukammarissa, ja oli hyvissä suojissa kahdeksan vuotta. Silloin olin neljäntoista vuoden.
"Sattui silloin toistamiseen semmoista, jota kutsumme onnettomuudeksi. Setä kirkkoherra kävi aina joka sairaan luona kylässä, eikä peljännyt mitään, ei yhtään mitään. Hän oli muhkea ja terve mies ja nuori vielä ja ihmiset sanoivat toisinaan, että hänestä olisi pitänyt tulla kapteeni keisarin krenatierikaartissa Berlinissä. Palaa hän siis eräänä päivänä taaskin kotiin. On ollut erään sairaan luona, jolla oli paha kuume."
Kertojan ääni murtui, hän pudisti tummaa päätään, ja poskilleen juoksi kyyneliä.
"En tahtoisi ajatella sitä ja en vaan saa olluksi ilman. Se oli liika suruista. Kuinka tuo voimakas mies kamppaili sairautta vastaan, joka ikäänkuin väijyksistä oli noin salakavalasti hyökännyt hänen kimppuunsa, ja kuinka viimeiseen hetkeen asti hänessä kaiken kuumeen ylitse loisti hänen iloisen luottava voimakas uskonsa. Oli kamalaa, mutta samalla ihanaa nähdä sitä. Ja kuinka nuo molemmat kestivät ja kärsivät yhdessä, täti ja hän. Ja kuinka kummastuneelta hän näytti, niin kummastuneelta, kun hänelle sanottiin, ett'ei 'hän saisi itse valvoa sairaan luona, vaan että hänen pitäisi jättää se erään vanhan vaimon tehtäväksi Olin lapsi vielä silloin, ihan ymmärtämätön, en tehnyt muuta kuin itkin, mutta kun kirkkoherra kuoli, ja neljä päivää sen jälkeen hänen rouvansa, ja toiseen kertaan sain kuulla tuon: 'tyttöseni, laita nyyttisi kuntoon', niin silloin otin ihan tietämättäni jotain mukaani tuosta tyhjästä hiljaisesta talosta, otin uskon, jonka voimaa olin saanut nähdä ja tuntea tässä talossa kahdeksan vuotta ja sitte viimeksi vielä nämä kahdeksan päivää. Siitä päivästä, herra, olen aina ollut voimakas ja iloinen, en pelkää mitään pahaa, enkä kuolemaa.
"Minun täytyi lähteä pappilasta. Nyytin antoivat minulle käteen, kirstun aikoivat lähettää minulle jälestä. Minne"? Minulla oli pari kaukaista sukulaista isän puolelta. Niinpä vietiin minä junalle, ja tulin pitkän päivämatkan jälkeen Detmoldiin, näin iltahämärissä Grotenburgin, sain ystävällisen vastaanoton vaatimattomilta vierailta ihmisiltä ja nukahdin väsyneenä ja itkien koti-ikävääni. Mutta sukulaisten ystävällisyys loppui lyhyveen. Vasta jäiestäpäin sain tietää, miksi he muuttuivat niin tylyiksi minulle. Setäni, isäni veli. ei tosin ole koskaan lausunut pahaa sanaa minulle, mutta ei myöskään yhtään hyvää. Raukka oli heikkoluontoinen mies ja hänen piti totella vaimoaan. Perästäpäin sain tietää, että tämä oli odottanut, että olisin sekä vanhempaini että papin perheen jälkeen saanut kauniin perinnön, ja että sillä tukisin heidän talouttaan.. Mutta jos olikin jotain minulla, niin oli se täysi-ikäisyyteeni asti pantu takavarikkoon, ja he saivat pian tietää, ett'eivät he saisi siitä muuta kuin pienen ruokarahan.
"Nyt alkoi minulle aika, herra, joka oli lyhyt, mutta raskas. Kun tuli kevät, kokosi setäni miehiä ja naisia kylästä ja, ilman että minulta kysyttiin mitään, lähdimme eräänä päivänä kaikki Detmoldiin jatkaaksemme sieltä matkaa pohjoiseen. Tiedättehän, että tuhansittain lippeläisiä tekee matkoja pohjoiseen ja itään ja sitte viettävät kesänsä tiilenpolttajina kovassa työssä, huonoissa majoissa ja huonolla ruualla. Me matkustimme siis pohjoiseen."
He olivat yhdessä tulleet Wodaninkukkulalle, ja menivät ylös sitä, Heim ajatuksiinsa vaipuneena, huulet yhteen puristettuina ja vaivoin hilliten itseään.
Nyt olivat he kukkulalla, ja tyttö katsahti ympärilleen, ikäänkuin koettaisi hän selvittää itselleen suunnat. Kasvoillaan taisteli voimakas liikutus ja huulensa värähtelivät. Hän oijensi kätensä ja katsahti taakseen, Heimiä kohden, silmänsä olivat kyynelissä.
"Tuossa, herra… tuolla kivellä istuin minä ja te seisoitte tässä!"
"Eva!" huudahti hän ja tarttui molemmilla käsillään päähänsä, etsi sitte hänen kätensä ja suuteli niitä ja huudahti taaskin: "Eva! Eva!" ikäänkuin oliksi tuossa sanassa kaikki, mitä hän silloin oli tuntenut ja mikä nyt järkytti sydäntään, ja silmissään loisti voimakas tulinen ilo.