"Siispä on hän kuollut, koska tahtoi auttaa. Järkensä valo oli sammunut, ainoastaan rakkaus eli vielä."
"Niin Eva… siten se oli."
"Siispä arvelen, että teidän pitää unohtaa, mitä syyllisyyksiä tai laiminlyömisiä mahdollisesti piilee takana, ja auttaa itseänne ja Eschenwinkeliläisiä ja vieläpä Fransiakin, jos hän tarvitsee apua. Se oli Marian tahto, ja sitä teidän pitää pitää pyhänä. Ja iloitkaa, Ingeborg, että sitä, mitä Maria vaatii teiltä, vaatii Jumala jokaiselta ihmisellä, että nimittäin autamme ja holhoomme toisiamme, emmekä vihaa."
"Siispä pitää minun jäädä tänne?"
"Niin. Niinkauaksi kuin hän tarvitsee tukeasi!"
"Sinussa on jotain niin levollista ja rauhoittavaa, sydämeni rauhoittuu kolkuttamasta ja tyyntyy."
"Meidän pitää olla apuatarvitsevia Jumalan edessä, avuliaita ihmisten edessä."
"Aiemmin laulelin kuin leivonen Jumalan ja ihmisten edessä. Nyt kätken kasvuni kaikkien edessä."
Silloin lohdutti Eva häntä sydämellisellä äänellään ja lempeällä kädensilityksellään. Sitte nosti hän hänet polviltaan ja sanoi: "Tule mukaan, mennään miesten tykö."
Ne molemmat seisoivat säikällä: Heim hiukan pitempänä, muuten samallaisia vartaloltaan, kookkaita, voimakkaita miehiä, jommoisia kasvaa Pohjanmeren liepeillä. Heimillä oli vaaleat hiukset, Andreeksella tummat; Heim hyvin suora ja harteva, Andrees hintelämpi ja hiukan kumarassa, hän oli muuttunut paljon siitä, kun hän vuosi sitten oli seisonut Tübingeniläisessä ravintolassa. Heim katsahti kohta rouvaansa, jota hän jo oli kaivannut: "Tule tänne ylös, lapseni!" huudahti hän. "Täältä näet vaikka Englantiin."