Keskustelu tosin ei sujunut. Antje kuunteli, kuinka hevosten kytkyimet kilisivät kauempana viheriällä lakeudella. Reimer Witt ja Andrees katselivat mahtavaa laivaa, joka par'aikaa verkalleen ja ylpeänä, kuin mikäkin uiskenteleva kaupunki mennä jyskytti Norderelbeä alas. Heim, joka koko ehtoopuoleen ei ollut saanut tilaisuutta puhua kahden kesken Evan kalissa, koetti tavottaa hänen kätensä, mutta se otettiin pois häneltä keveän puserruksen jälkeen. Ingeborg hengitti syvään ja tyyneesti ja katseli suurin, miettivin silmin eteensä. Hän oli hiipinyt ihan lähelle Evaa, lepäsi melkein hänen rintaansa vastaan.
Silloin kumartui Heim eteenpäin ja sanoi vilkkaasti: "Lapset! Kerron teille menneistä päivistä! Antje, kuuntele tarkkaan nyt! Ja pysy hiljaa, Eva. Ingeborg, tarkista korvasi! Se on ollut talossani, tammiarkussa, ja isäni ei ole tietänyt siitä, enkä minäkään. Mutta vaimoni löysi sen, vanhan kirjan tukevine puukansineen, jonka paperi oli yhtä karkeata kuin harmaatakin. Mitä siinä seisoo, sen on kaksisataaseitsemänkymmentä vuotta sitten pystyllä, sirolla käsialalla kirjoittanut Nummitalossa eräs oikea Heiderieter, sillä hän merkitsee itsensä: Henni Heiderieter, cand. rev. min. iältään kolmenkymmenen seitsemän vuoden vanha. Todellisena Heiderieterinä ei hän olekkaan päässyt edemmäksi kuin kandidaatiksi. Hän kertoo näin."
Ja hän kertoi sillä mukavalla leveydellä, joka on ominaista avaran Wodaninkankaan omistajalle, ja sillä hupaisen rattoisalla tavalla, joka kietoi kuulijat kuin lempeään lievään ilmakehään. Ihmiset, ja lokit pesissään rannan hietiköllä, ja hiljainen viheriä maa ja keveästi aaltouva rantavehnä olivat kuuntelijoinaan. Neuwerin majakka tähysteli tulisilmällään meren yli heitä kohden. Kaikki kuunteli ja iloitsi kuunnella kertomusta menneistä ajoista. Meri ainoastaan ärähteli toisinaan kaukana. Sillä merellä oli suuri osansa tässä kertomuksessa.
Nytpä on taas tuo kalvas Hannu, tahtoo sanoa, hurja Pohja- ja murhameri tulvinut maiden yli, hyökännyt taloihin ja pakenevien ihmisien jälkeen kuin koira, joka on tullut hulluksi ja syöksyy lammaslaumasta lammaslaumaan ja runtelee kaikki. Kolmasti on vierähtänyt sata vuotta siitä, kun meri viimeksi on niin riehunut ja temmeltänyt, temmaissut kuohuihinsa ja nielaissut. Sitä ei ehkä tiedetäkään, kuinka monta sataa vuotta on vierähtänyt siitä, kun meri hyökkäili säikkiä vastaan ja aallot loiskuivat sillä paikalla, jolla nyt on Nummitalon ullakko-ikkuna. Ei! Silloin ei ehkä Nummitaloa vielä ollutkaan, silloin ei vielä oltu kristinuskoa saarnattu näillä main, niihin aikoihin ovat Heiderieterit vielä ajaneet ratsuillaan kankaan poikki, ollen vielä vaeltajaväkeä, genus hominum vagabundum. Ja nyt on minun, Henni Heiderieterin, omilla silmilläni täytynyt katselin semmoista näkyä ja spectaculum'ia. Näine käsineni, jotka eivät ole tottuneet semmoiseen työhön, on minun täytynyt naulata päätyakkuna kiinni laudoilla ja virua neljä tuntia kaltevalla katolla, kuin mikäkin märkä rääsy kuivausnuoralla, ja hurjistunut meri on reuhunut minua kohden ja kuroittanut käsiään kohdeni, noita kyllästymättömiä ahnaita käsiään.
"Kamalasti soivat hätäkellot, kun aamulla varhain kello neljän tienoissa ensimmäiset vaunut tulivat marskeilta, tulivat täynnään naisia ja lapsia. Ikinä vielä en ole ennen nähnyt, kuinka naiset voivat olla rohkeita ja pelätä yht'aikaa, ja kuinka pienet lapset voivat toimia kuin miehet. Eräs tuolia, alaalla marskeilla — hänen talonsa ylitse temmeltää nyt meri, — antoi pojalleen, joka oli täsmälleen seitsemän vuoden vanha, suitset käteen: vaimonsa ei suostunut jättämään häntä. Ja tämä poika ajoi koko vaunullisen pieniä lapsia, ajoi tulisessa ravissa puolitoista tuntia keskellä pimeätä yötä nuo neljätoista lasta marskien lävitse suoraan valoa kohden, jonka olimme sytyttäneet. Vielä näen edessäni, ja tuskin voin pidättää kyyneliäni, kuinka naiset ottivat nuo lapset, jotka olivat melkein kangistuneet, ja likistivät niitä lämpimiä rintojaan vastaan, ja kuinka hän, joka oli seitsemän vuoden vanha, ei voinut irroittaa käsivarttaan, jolla hän oli nojannut vaununpielukseen eikä sormiaan, joilla hän oli tarttunut koviin ja kylmiin ohjasnuoriin.
"Magister Johannes Jansenius siihen aikaan tämän pitäjän pastori, oli nimittäin aikonut sytyttää tulen kirkontorniin: mutta olisipa silloin Herran huone arvatenkin joutunut liekkien tervetulleeksi saaliiksi, varsinkin senjälkeen kun myrsky viskasi pyökkihalot, jotka oli asetettu rautapaadelle, ja lennätti kirkon yli. Silloin olen minä, Henni Heiderieter, jota samainen magister niin usein ja ankarasti on moittinut uneksijaksi, katso lib. Mos. I. cap. 37, vers. 19, laittanut rovion koivunoksista etelään Nummitalosta. Jossa tilaisuudessa poltin mustan takkini, jonka isävainajani on laitattanut minulle, ja joka on maksanut riikintaalarin ja kuusi killinkiä. Liepeet paloivat ihan turmiolle siitä, ja nyt on siitä syntynyt jakku.
"Niinpä saapui tänä ensimmäisenä kamalana yönä monia vaunullista väkeä, hevoset valkeina vaahdosta, ikäänkuin olisivat ne jo ensimmäisiä valkovaahtoisin laineita. Monta tuli jalankin, kookkaita naisia, kalpein ankarin kasvonpiirtein, muutamilla ei muuta yllään kuin harmaa paita, käsivarrella ja rinnallaan lapsi. Kamalaa ja sanoin kuvaamatonta on, mitä he kertoivat.
"Kahtena päivänä, jotka olivat yhtä ainoata hurjaa hyökyä ja tulvaa, sortui silmäimme edessä marskeilla kolme kirkkoa, ja enemmän kuin kolmesataa taloa ja hukkui yli tuhat ihmistä. Ja tämä tapahtui yksin meidän luona. Mitä ovat saaneet kärsiä ja kestää tuolla puolen, Friesien saarilla ja marskeilla, se huutaa taivaaseen. Oi, että ihmiset eivät unohtaisi kostamasta kauhealle merelle! Että he kerran onnellisempina päivinä taaskin sonnustaivat itsensä ja valtaisivat takaisin, mitä tuolla nyt on haudattunaan meren pohjalla: kirkkoja ja hautoja, taloja ja ihmisiä ja laajat hedelmälliset maat! Oi, että tulisi kuninkaita, jotka hallitsevat voimakkaasti, ja jotka taistelisivat voimakkaasti Pohjanmerta vastaankin!
"Niin siis! Kun ennen katselin Nummitalon isosta ovesta, niin en nähnyt tuossa edessäni marskeilla muuta kuin aavaa viherjää maata, ja matalia valleja ja kolme tornia ja monasti ajattelin, että jos tulisin suorittaneeksi tutkintoni — josta tässä vihkossa toki tohtinen sanoa, että: damnatum sit, hitto sen periköön — niin voisipa vielä tapahtua, että joskus olisin tuolla pappina, sillä paikat ovat siellä hyvät. Mutta nyt ovat ne hävinneet ja riehuva meri kuohuu nyt säikille saakka, eikä kukaan tohdi tuonne ulos: sillä meikäläiset ovat tottumattomia mereen, joka nyt on tullut heidän naapurikseen, he pelkäävät sitä ja saavat uudelleen oppia liikkumaan matalikolla, pyydystämään kaloja ja rakentamaan rantavalleja.
"Ainoastaan yksi, joka on jäänyt asumaan tänne, ja joka pelastui tyttärensä Grethjen kanssa, on kyhännyt itselleen keveän venheen, ja on vanhan Harro Harrsenin kanssa, joka myös on yksi pelastuneita, mennyt ulos matalikolle, mutta ei ole voinut, löytää sijaa, jossa talonsa sijaitsi, ja on yksin ja kalmankalpeana palannut takaisin. Harro Harrsen oli hukkunut siellä ulkona.