Andrees katsahti kysyvästi häneen: "Ingeborgistako?"
"Niinpä siis Ingeborgista."
"Ingeborg", virkkoi hän verkalleen, "ei ollut ihan vaaratta Fransin puolelta, vaikka hän silloin kankaalla niin rivakasti puolustautuikin häntä vastaan. Hän on Strandiger kuten minä, ja muistuttaa minua monessa, niin hän on ripeämpi, rivakkakäänteisempi ja ryhdikkäämpi kuin minä. Siten on se selitettävissä. Mutta nyt hän on kokonaan minun, kaikki empiminen on loppunut hänessä ja samoin varsinkin minussa, kesäkuussa vietämme häämme."
"Aiotteko asettua Flackelholmille?"
"Aiomme, ainakin täksi kesäksi. Se on oleva hyväksi minulle, Ingeborgille ja Flackelholmille, sittemmin keksimme kyllä jotain muutakin. Muuten olisi Reimer Witt, hyvin halukas jäämään taloudenjohtajaksi Flackelholmille, mutta vaimonsa ei ole halukas siihen, ja lasten koulunkäynti tuottaa vaikeuksia."
"Niinpä on tämä siis puhuttu loppuun! Eikö teillä muuten ole mitään sanottavaa tai kysyttävää tai mahdollisesti nähtävääkin? Ette ole viiteen kuukauteen käynyt meillä."
Andrees katsahti melkein hämillään hänen hymyileviin kasvoihinsa.
Silloin viimein muisti hän: "Ah, poikanen! Esikoinen! Antakaa anteeksi!"
"Vaikeata antaa, herra Strandiger! Mutta näytän sentään teille lapsen."
Kun Eva lähti ulos, ilmestyi Heim, takki vielä kädessään ja kiirehtien.
"Tule", sanoi hän ja vei Andreeksen pitkän kammarin ikkunan ääreen.
Siellä ajoivat kartanosta sateesta märkää hiekkatietä vaunut, jotka olivat kuormatut täyteen matkalaukkuja. Niissä istui itse vanha Hobooken: hän teki muuttoa. Koulutalon seinämällä seisoi toistakymmentä lasta rivissä, ja antoivat räystäsveden, jota tippui olkikatolta, juosta tollukoilleen ja kengilleen. He katsahtivat toisiinsa, ja vähitellen, kun rohkeutensa kasvoi ja vaunut etenivät, hajausi rivi ja he huusivat: "Nyt ei säälitä. Ei säälitä. Livistäkää linnun tietä täältä! Kuule, nytkös kerrankin laulamme. 'Sä isänmaa, oo tyynnä vaan'."