Kolmatta vankkuria ohjasi Kristian Möller. Munkkilan emännän poika, jolla on tila Witten Knee'ssä. Hän on Heimin kehoituksesta mukana retkellä, sillä vaikka hän onkin nuorempi, on hän sentään kimnaasiajoilta hyvä tuttu Heimin ja Andreeksen kanssa. Hänen rinnallaan istuu rouvansa, jolla on vaaleat hiukset ja kirkkaat lapsen silmät. Heidän takanaan makaavat oljilla Peter Nahwer ja Pellwormer. Nämä tahtovat päästä näkemään tuota uutta maata, sillä vaikka he jo ovat yli neljäkymmentä vuotta asuneet Eschenwinkelissä, eivät he vielä ole käyneet Flackelholmilla. Heidän keskustelunsa sujuu vaikeasti ja hitaasti, sillä Pellwormer, joka on liikutettu tästä suuresta matkasta, änkyttää pahennuin kuin tavallisesti ja Peter Nahwerin täytyy kiivaasti imeä piippuaan, koska on vastatuuli. Sillä vaikka hän imeekin sammunutta piippua, on hän sentään säilyttänyt kaikki oikean tupakoitsijan tavat, hän ottaa pitkiä tai lyhyitä vetoja, riippuen kulloinkin mielentilastaan, sypistää suutaan ja siristää hiukan silmiään, kun hän puhaltaa savua ulos: hän imee lujimnmin kun on vastatuuli; väitetäänpä, että hän, ollessaan yksin verstaassaan, toisinaan ottaa piipun suustaan ja ripustaa sen naulaan sanoen: "Taitaa tulla liikaa jo". Yritettyään muutaman kerran turhaan kertoa, mitä hänellä on sydämellään, noutaa Pellwormer taskustaan esiin erään kirjeen ja pitää sitä matkakumppaninsa silmäin edessä. Tämä koettaa saada tolkun siitä ilman nenälaseja. Kristian Möller on alottanut pienen hauskan kinan rouvansa kanssa, tämä väittelee kirkkaalla äänellään kiivaasti vastaan: vankkurit rämisevät, oljilla kuuluu katkonaisia puoliksi lausuttuja sanoja, toisinaan saa Peter Nahwer selvän jostakin sanasta, toisinaan taas saa Pellwormer sanotuksi jonkun sanan. Se on kirje Thiel eukolta Kaliforniasta.
Neljännet ja viidennet vankkurit ovat täytenään naisia Eschenwinkelistä ja kylästä, joiden miehet tänään saavat työn päätteeseen Flackelholmilla. Ensimmäisiä ohjaa Wilhelm Rohde, jonka rinnalla istuu äitinsä. Frans Strandiger, jolla hän nyt on suurrenkinä, oli tarjonnut hänelle ajoneuvot. Hän oli silloin näyttänyt jotakuinkin tuimalta: "jos haluat mennä katsomaan juhlia Flackelholmilla, voit ottaa yhden suurista puuvankkureista. Ota se täyteen naisia, jotka tahtovat lähteä matkalle, ja varo, ett'et jää jälille toisista." Sen jälkeen oli hän töykeästi kääntynyt poispäin.
He puhuivat Frans Strandigerista: "Niin, hän on sittenkin muuttunut."
"Tulee melkein sääli häntä, pelkään, ett'ei hän enää ikinä toivu entiselleen."
"Seista kuusi tuntia kylmässä maaliskuunvedessä, se ei ole mitään leikintekoa se."
"Lähimmässä tulevaisuudessa menee hän kuukauden ajaksi Hampuriin ottamaan kuumia kylpyjä, jotta jalkansa taas paranisivat."
"Onko hän jo haasteltu merioikeuden eteen… haaksirikon vuoksi?"
"Ei… se on lykätty toistaiseksi, kunnes hän taas on terve."
"No… tuohan on muodon vuoksi vaan. Ilma kääntyi myrskyksi: he ajautuivat Flackelholmille. Eihän siitä sen enempää."
Niinpä matkasivat nämä viidet vankkurit matalikolla. Aurinko paistoi: märkä maa välkkyi ja välähteli aavalti ja avaralti; suuria lokkiparvia etsi pyydystysriuittojaan.