Kun lasit olivat täytetyt, nousi Heim Heiderieter Antjen suureksi ja neuvottomaksi kummastukseksi hänen kahvipöydälleen, löi rintaansa, ja piti seuraavan puheen:
"Ystäväni! Rakkaat juhlatoverini! On vanha kunnioitettava tapa, että uusi talo vihitään seppeleellä ja puheella. Seppele, jonka Kristoffer on solminut rantavehnästä" — Kristoffer Dwenger lensi ilosta punaiseksi — "riippuu jo paikallaan; puheen suonette minun pitää.
"Tämä paikka, ystäväni, jolla nyt seisomme, on vanhoina ammoisina aikoina ollut mannermaata, jolla ihmisiä on asunut, se on sortunut yöhön ja perikatoon, hurjistuneet aallot ovat haudanneet pellot ja talot ja ihmiset… Siten on joskus kansamme vapauskin sortunut yöhön ja perikatoon. Vallit, jotka isämme omilla ruumiillaan olivat rakentaneet Bornhöved'illä ja Hemmingstedtillä ja monella muulla tappotanterella, eivät enää kestäneet. Tanskalainen nousuvesi murtausi sisään, aina kauemmas maahan, aina pelottavampana, kunnes Idstedtin luona kaikki suistui turmioon.
"Koitti maallemme suruisa aika. Olimme kansa, jolla ei ollut oikeutta, jolla ei ollut kunniaa, häväisty kansa. Ylläsi vinkui ruoska, Schleswig-Holstein. Rajaton, määrätön oli kärsimyksemme ja tuskamme, sillä seitsemänsataa vuotta olimme me taistelleet ja vastustaneet. Kansalta, joka oli tottunut vapauteen, sitoivat he molemmat kädet, lokkiparilta, joka oli tottunut liitelemään aavaa matalikkoa, leikkasivat he siivet. Me kirskutimme hampaitamme vimmassamme, me kohotimme kahlehdittuja käsiämme, huutaen ylös äiti Germaniaa kohden.
"Ja kun siten loimme apua-anovan katseemme sinne, oli juuri koittanut aika, jolloin hän, joka kauan oli uneksinut, aukaisi loistavat silmänsä ja näki lastensa kärsimykset ja kutsui lapsensa taisteluun. Niinä vuosina kohosi meren povesta tämä Flackelholmin saari. Se kasvoi, kasvoivat meidänkin toiveemme. Muodostui sille viherjöivä kevätkenttä, viherjöiväksi kevätkentäksi puhkesivat meidän toiveemmekin.
"Ilman uhrejaan se ei tapahtunut: Düppel… Verneville. Antje, sinä tiedät sen." Antjen silmissä leimahti tuli. "Flackelholmin kevätkenttä on sekin maksanut ihmisuhria. Tänäpäivänä kolmekymmentä vuotta sitten jäi Friedrich Strandiger autiolle matalikolle.
"Ystäväni! Oli tuokion kuollutta maassamme. Kinastelimme keskenämme kuin yhteensullotut lapset, jotka ovat suletut samaan huoneeseen, muutamat loikoilivat toimettomina upean talon kynnyksellä ja antoivat auringon paahtaa päälleen. Flackelholmilla mutautuivat ojat umpeen ja hedelmätöntä säikkähiekkaa tuprutteli vihannalle maalle, tuprutteli vuosikausia… Mutta silloin karaisimme taas itsemme miehiksi, meistä rupesi tuntumaan ahtaalta huoneessa, me tempaisimme oven auki, me astuimme kynnykselle ja katsoimme ulos maailmaan, jota juuri jaettiin. Silloin muisti Andrees Strandiger tämän saarenkin, ja muuttui siirtolaisviljelijäksi, muutti miehineen tänne, ja otti haltuunsa tämän, saksalaisen isänmaamme nuorimman saaren.
"Ystäväni! Me toivomme, että, kuten täällä tullaan tekemään työtä uljaasti ja voimakkaasti, että samoin tehdään työtä kaikkialla, koko linjalla. Sylt'iin ja Röm'iin asti. Me tahdomme voittaa meren, tuon hurjana riehuvan meren, joka on haudannut isämme. Ja siksi sanon nyt: eläkööt, eläkööt jokainen, ylhäisimmästä ylitarkastajasta Berlinin linnassa ja hänen virkamiehistään, jotka täyttävät velvollisuutensa rantatokeiden, rantamaiden, säikkien ja matalikkojen vaalijoina ja valvojina, asti aina jokaiseen matalikolla työskentelevään työmieheen saakka, joka seisoo lapio kädessään liejussa ja niihin, jotka asuvat täällä, tässä lujassa talossa, eläkööt he… eläkööt…"
Kajahtipa mahtava, jyrähtävä eläköön miesten kurkuista.
Kun taaskin oli tullut hiljaista, jatkoi hän vielä, ja nyt vilkahti veitikkamaisuus esiin silmistään.