Heim jäi paikalleen ja katseli hänen jälkeensä.
Ingeborg meni yli kankaan ja ajatteli Andreesta. Sillä Andrees oli ylpeintä ja ihaninta, mitä maanpäällä löytyi. Hän oli yhtä ylevä ja loistokas, kuin kaikki ne miehet, joista hän viime viikkoina oli lukenut pastori Frisiuksen luona, kuin Theodor Kölner, kuin Friedrich Frisen ja kaikki nuo muut vapaussodan sankarit. Niin kaunis hän oli ja niin varma, ja semmoiset ylpeät silmät kuin hänellä olivat! Ja oli vallan hirveätä, ett'ei hän välittänyt mitään Ingeborg Landtista! Mutta Heim taas? Ei, Heim oli liika lauha, liika levoton, liika ystävällinen. Heim ei ollut mikään sankari!
Heim seisoi hetken vielä ja katseli hänen jälkeensä. Sitte upotti hän kätensä taskuihin, ja katseli iltaruskoa, joka ihmeellisen loistavana säteili taivaalla. Se valtasi hänen mielensä. Kasvojensa kiusautunut jännitys suli, ja silmissään syttyi tuli. Hän unohti tuon Ingeborgin, joka tuolla syrjempänä kulki kankaan ylitse, ja rupesi puhelemaan sen toisen kanssa, joka en hänen mielikuvituksessaan, joka ratsasti hänen sivullaan kankaan yli, ja joka oli hänen armaansa. Hän astui ripeämmin eteenpäin, ja kun hän siinä kulki tietään, silmänsä illanruskossa, kohotti hän kätensä, ja kaikki muu maailmassa hälveni mielestään: "Koko linna on liekkien vallassa, Ingeborg! Nyt täyttä karua! Ja älä pelkää! Etkö näe, kuinka lujina ja upeina nuo pilvenharmaat muurit ylenevät? Ne eivät ikinä voi sortua. Mutta sisällä on paljasta liekkiä ja lieskaa. Liekit kurkistavat mielettömin punaisin silmin joka ikkunasta, ne lieskaavat joka käytävässä, ne kapuavat ylisille ja kiipeävät ylös tornia. Näetkös? Nyt lentää punainen kukko katonharjalle. Pysy tiellä. Ingeborg ja pidä lujasti ohjaksista! Näetkö kuinka lieska loimuu kauniissa salissa? Pöytien ja vuoteitten ylitse leimuavat ja liekehtivät nuo punaiset tulihenget… Älä itke, Ingeborg! Me rakennamme uuden talon, ihanamman kuin entisen, rakennamme alttaanin, jolta saa katsella metsiin, ja korkeat ikkunat merelle käsin… Nyt uupuu lieska… liekit sammuvat… ontot silmät tuijottavat vastaani… oh… nyt on kaikki raunioina!"
Hän antoi käsiensä vaipua, ja seisoi hiljaa uniinsa unohtuneena. Kotipihansa oli lähellä, ja aitausvallin takana makasi Ingeborg pitkänään ja nauroi.
Silloinkos Heim hämmentyi ja aikoi vihoissaan kääntyä pois. Mutta kun tyttö lepäsi siinä ja katseli ja nauroi häntä niin ylimielisen vallattomasti, ja kun hänen vaaleat hiuksensa sekautuivat kanervikkoon, niin ei Heim osannutkaan irroittaa silmiään hänestä. Hän seisoi hänen edessään ja ajatteli: Ehkä hän kuitenkin pitää sinusta! ja tyttö salli hänen kernaasti katsella, kun ei hän vaan häirinnyt häntä puheillaan, ja oijenteli ja oikoili itseään siinä, kuin kissanpoikanen, joka haluaisi leikkiä.
Silloin kääntyi Heim hiljaa poispäin, hän kalpenikin hiukan, ja silloin hypähti tyttö pystyyn ja lähti hänen kanssaan rinnettä alas. Marskia ja merta peitti jo illan hämärä.
"Siedänpä sinua sentään!" sanoi tyttö yht'äkkiä. "Enhän muuten viitsisi aina käydä kanssasi täällä kankaalla."
"Mutta sitte tulet yht'äkkiä niin epäystävälliseksi ja rupeat riitelemään."
"Mutta enkös odottanut sinua vallilla vai?"
"Niin, odotithan, ja sentähden… ja koska…" Hän pani kätensä taskuunsa ja etsi sieltä ja katsoi häneen… mutta silloin olivat tytön silmät taas yht'äkkiä tuollaiset suuret ja kummastelevat, ikäänkuin näkisi hän yht'äkkiä "elefantin edessään." Niitä silmiä!