Tuo matala avara huone yksinkertaisine pöytineen, penkkineen ja tuoleineen on täpötäynnä ylioppilaita, jotka nauttivat vaatimatonta illallistaan, leipää ja juustoa, tai istuvat oluthaarikkojensa ja viinilasiensa ääressä ja pakinoivat keskenään korkeaäänisesti ja iloisesti. Siinä ravintolassa kävi etupäässä pohjoissaksalaisia. Monta verevää reipasta nuorukaista saa siellä nähdä. Muutamat ovat vielä hyvin nuoria, vasta koulusta päässeitä, kasvoillaan on vielä päästötutkintojen kalpeus, ja liikkuvat he vielä enemmän tai vähemmän epävapaasti, eivätkä vielä ole oikein kotiutuneet vapaaseen ylioppilaselämään. Toiset taas ovat jo vanhempia, heiltä on tuuheat viikset, ja siellä täällä antaa joku lyhyt vaalea poskiparta aihetta viattomiin leikinlaskuihin. Mutta on joukossa vanhempiakin, rappeutuneita elämän kuluttamia miehiä, ne ovat yliopiston kiusanlapsia, sen silmien edessä pilalle joutuneita; näkee kasvoja, jotka puhuvat joko uneliaisuudesta tai juopottelusta, vartaloita, jotka ovat joko liika ohuet tai liika tukevat, käytöstä, joka osoittaa joko velttoutta tai raakuutta. Ne ovat reippaan nuorison pilkan esineinä ja rasitukseksi tovereilleen ja tuttavilleen. Ne ovat vanhempain ja sisarusten huoli ja Jumalan kauhistus.
Heim Heiderieter ripustaa hattunsa käyräkahvaisen keppinsä nenään ja sijoittaa molemmat nurkkaan, sivasee kerran pieniä viiksiään ja oijentaikse suoraksi, niin että päänsä melkein koskee kattoon, ja lähtee sitte, milloin nyökäyttäen tervehdykseksi päätään, milloin kumartaen — nyökäyksensä ovat aina sydämelliset, on kuin välähtäisi joka kerta lämpöä silmistään, kumarruksensa ovat jäykät ja taipumattomat — ja pujotteleikse pöytien välitse pyrkien holsteinilaisten pöytää kohden.
"Kas, tuossa uneksija tulee! Istu alas Heiderieter, kangasten samooja!"
"Kangasten samooja, metsän kulkija! Tänne!"
"Eipäs, vaan tänne! Meidän kahden välillä on vaan yksi ainoa kangas."
Sen sanoo eräs viimeistä lukukautta opiskeleva lääketieteen ylioppilas, hupainen hauska mies, kirkkaitten silmälasien takana välkkyvät kirkkaat silmät. Hänen isänsä, eräs lääkäri, käy virkamatkoillaan välistä aina Eschenwinkelissä saakka, ja poikansa on tuntenut Nummitalon jo, kun Heim vielä juosta livisti paljain jaloin hiekkatietä koululle.
"Tiedätkö Heim, että palatsisi Weinbergissä on palanut?"
"Kokonaan… Ei muuta kuin tuhkaa jälillä!"
Heim naurahti tyyneesti: "Kun vaan Uhlandin laulut ovat pelastetut!"
"Kaikki on palanut!"