Näiden sanojen jälkeen ovi aukeni, ja Veitel kiiruhti portaiden pimentoon.
"Annan teille miettimisaikaa huomisaamuun asti", huusi Pinkus ovesta peräänsä ja lähti juoksemaan tiehensä. Veitel astui mitä huolettomimman näköisenä konttoriin, jossa hänen isäntänsä juoksenteli edestakaisin niin kiihtyneenä, ettei huomannut hänen tuloaan. "Laupias Jumala, että tuon Löbelin pitääkin olla tuollainen petturi! Hän lörpöttelee kaikki tietonsa vieraille ja saattaa minut perikatoon", surkeili herra Ehrenthal ja löi käsiään yhteen.
"Miksi hänen pitäisi saattaa teidät perikatoon?" kysyi Veitel ja viskasi hattunsa pöydälle.
"Mitä te täältä haette? Mitä olette kuullutkaan?" äyskähti Ehrenthal kiukkuisesti.
"Kuulin kaikkityyni", sanoi Veitel kylmäverisesti. "Huusittehan molemmat niin kovaa, että se kuului eteiseen. Minkä vuoksi pidätte tuota kauppa-asiaa minulta salassa? Jos olisitte minulle sanonut, mitä tekeillä on, niin olisin saanut Löbelin taipumaan vähempään summaan."
Herra Ehrenthal tuijotti jäykästi tuohon uskalikkoon eikä kyennyt sanomaan muuta kuin: "Mitä nyt?".
"Minä tunnen hyvin Pinkuksen", jatkoi Veitel, päättäen lujasti päästä osalliseksi kaupasta. "Jos annatte hänelle sata taaleria, niin hän myö puolestanne hyvän hypoteekin paroonille."
"Mitä te hypoteekista tiedätte?" kysyi Ehrenthal hätkähtäen.
"Tiedänpähän tarpeeksi, jotta pystyn teitä auttamaan, jos vain tahdon", vastasi Veitel. "Ja minä tahdon auttaa teitä, jos annatte minulle luottamuksenne."
Herra Ehrenthal tuijotti yhäti ihmeissään kirjanpitäjäänsä, jolla tuntui olevan enemmän kylmäverisyyttä ja päättäväisyyttä kuin hänellä itsellään. Vihdoin hän huudahti ilon ja surun sekaisella äänellä: "Te olette kelpo ihminen, Veitel, hakekaa Pinkus tänne takaisin, hän saa sata taaleria."