"Se on vähän liika pieni teidän asumukseksenne", vastasi Anton nauraen. "Koskaan te ette ole minusta näyttänyt niin mahtavalta kuin tässä huoneessa."
"Isäni oli vielä suurempi", vastasi Sturm hyvillään ja ojentautui niin suoraksi, että leukansa lepäsi uunin yläreunalla; "noin suuri oli isäni", hän sanoi ja osotti kädellään kirjavaa kattoreunustaa, johon oli lyijykynällä piirretty useita merkkejä. "Noin pitkä hän oli ja vielä leveämpi. Hän oli vanhin lastaajista ja tämän kaupungin väkevin mies, mutta siltä sai hän surmansa tynnöristä, joka ei ollut edes puoltakaan teidän pituuttanne. Painakaa puuta, herra Wohlfart." Hän lykkäsi vieraalleen tammituolin, joka oli niin raskas, että Anton tuskin kykeni sitä nostamaan, ja kävi itse istumaan lavitsalle, joka tärähti hänen allaan. "Karl poikani on sanonut käyneensä teidän pakeillanne ja teidän olleen hänelle hyvin ystävällinen. Hän on hyvä poika ja tuottaa minulle iloa, mutta kuitenkin hän on pilautunut suvustaan. Hänen äitinsä oli hyvin pikkunen nainen", jatkoi herra Sturm surulliseen sävyyn ja tarttui olutlasiin, joka veti päälle litran, eikä laskenut sitä huuliltaan, ennenkuin oli tyhjentänyt sen viimeistä tippaa myöten.
"Se on tynnöriolutta", sanoi hän anteeksi pyydellen, "enkö saa tarjota teillekin lasillisen? Meidän ammatissamme on tapana juoda vain sellaista; mutta sitäpä sitten maistellaankin koko päivän mittaan, sillä työmme saa meidät janoisiksi."
"Olen kuullut, että pojallannekin on halu liittyä ammattikuntaanne", virkkoi Anton, käyden kohta käsiksi asiaan.
"Lastaajaksiko?" kysyi jättiläinen. "Ei, sitä hän ei saa ikinä tehdä." Hän laski luottavaisesti kätensä Antonin polvelle. "Sitä hän ei saa tehdä, sitä pyysi vaimovainajani kuolinvuoteellaan. Miksikä? No, siksi vain! Ammattimme on kunnianarvoinen, sen tiedätte itse parhaiten, herra Wohlfart. Me nautimme luottamusta enemmän kuin monet toiset. On suuri kunnia päästä lastaajaksi, sadat ovat minulta pyrkineet siihen toimeen, mutta me emme ota ketään vastaan. Vain harvoilla on siihen tarvittavia voimia ja vielä harvemmilla jotain muuta."
"Rehellisyyttäkö tarkoitatte?" kysyi Anton.
"Aivan oikein", Sturm nyökkäsi, "sitä usein puuttuu väkeviltäkin. Ei ole jokaisen tapana käsitellä joka päivä mitä erilaisimpia tavaroita työntämättä kouraansa tynnöreihin ja laatikkoihin. Siitäpä näette, että me pidämme ammattiamme arvossa. Eivätkä tulommekaan ole kehnot, paremminkin ne ovat hyvät. Vaimovainajani piti vielä rahojaan säästölaatikoissa ja sukissa ja sen sellaisissa säilytyspaikoissa. Hänen kuoltuaan keksin kaikki hänen säästönsä arkun pohjalta työnnettyinä yhteensidottuihin sukkiin, jotka näyttivät kuin miltäkin lihavilta lintupaisteilta. Kaikki säästettynä Karlin varalle, eikä vain pelkkiä hopearahoja, oli kultaakin joukossa. Hän oli säästäväinen nainen ja visu kaikissa toimissaan. Se ei ole minun tapojani. Miksikä ei? — Kenellä on käytännöllinen luonne, hänen ei tarvitse huolehtia rahoista, ja Karlistani tulee käytännöllinen ihminen. Mutta ei vain lastaajaa", hän lisäsi päätään pudistaen, "vaimovainajani ei sietänyt sitä ajatella, ja hän oli oikeassa."
"Teidän työnne onkin sangen rasittava", myönsi Anton.
"Rasittava?" vastasi Sturm nauraen; "saattaapa ollakin rasittava sellaiselle, jolla ei ole tarpeeksi voimia, niin rasittava, että hän voi taittaa selkänsäkin; mutta se ei ole syynä, vaan eräs toinen seikka. Tämä se on!" Näin sanoen hän nouti nurkasta ison ruukun ja täytti siitä lasinsa. "Tynnöriolut se on."
Anton hymyili. "Tiedänhän teidän ja toverienne juovan melkoisesti tuota laihaa juomaa."