"Entä miksi olette nähnyt tuollaista turhaa vaivaa? Nehän katoavat siellä nopeata joutua maan päältä; ennenkuin olette oppinut jonkin murteen, on sitä puhunut heimo jo kuollut sukupuuttoon."
Mutta nyt kävi Bernhard kaunopuheiseksi. Hän sanoi, että kielitaito oli tieteelle paras apu ymmärtämään korkeinta, mitä ihminen yleensä pystyi käsittämään, kansojen sielua.
Nuoret liikemiehet kuuntelivat tarkkaavasti. Bernhardin poistuttua
Fink huudahti yhä vielä ihmeissään: "Hänhän kohtelee vanhaa
Jumalaamme kuin parhainta veljeään, eikä hän alussa kuitenkaan
osannut erottaa oikeata vasemmasta."
* * * * *
Mainitun illan seurauksia oli, että Bernhard muutamaa päivää myöhemmin istui Finkin pehmeäpatjaisessa nojatuolissa ja rohkeni ulottaa päivälliskutsunsa Finkiinkin. "Ei siellä tule mitään seuraa", hän lisäsi, "tahtoisin vain kerta nähdä teidät molemmat huoneessani."
Fink suostui tulemaan.
Sen johdosta Ehrenthalin perheessä alkoi kiireinen hyörinä. Bernhard pölytti itse kirjansa ja korjasi nurinnarin seisovat oikeaan asentoon; tapahtuipa sekin kuulumaton kumma, että hän kerran huolehti taloustoimistakin. "Täytyy tarjota teetä, illallinen, viiniä ja sikareja."
"Sinun ei tarvitse huolehtia niistäkään", rauhoitti häntä äiti. "Kun herra von Fink saapuu vieraakseni, saa hän nähdä, että meidän talossa osataan elää niinkuin pitääkin."
"Sikarin minä käyn ostamassa", huusi isä, "sellaisia hienoja, joita nuoret herrat polttavat, ja minä hankin viininkin, Anna noutaa fasaaneja, Sidonie."
"Otamme kai tilapäisen tarjoilijan", arveli äiti.