"Ihmisen täytyy uhrautua", Fink vastasi. "Olen varulta jo haukannut illallispalaa, sillä inhoan hanhenrasvaa. Mutta kaupungin kauniimman tytön takia kannattaa kieltäytyäkin jostain. Näin hänet taasen äskettäin eräässä konsertissa. Komea vartalo! Ja sellaiset silmät! Hänen isällään, tuolla vanhalla koronkiskurilla, ei ole koskaan ollut hallussaan jalokiveä, joka säkenöisi niinkuin ne."
"Mehän olemme kutsutut Bernhardin luo", virkkoi Anton hienostaan nuhdellen.
"Joka tapauksessa saamme nähdä sisarenkin. Jollei, niin pakotamme veljen tuomaan hänet näkyviin."
"Toivon, että hän pysyy näkymättömänä", huokasi Anton.
Ulko-ovi avautui, eteinen oli valaistu kahdella upealla lampulla, Bernhardin huone oli juhla-asussa. Pöydällä seisoi suuri kukkamaljakko, vieressä posliinia ja kullattuja teelusikoita silkkiliinalla, edelleen iso nippu jättisikareja, oikeita pölkkyjä, jotka eivät kannattelematta pysyneet suussa. Lattialle oli levitetty uusi matto ja kaikki oli niinkuin piti ollakin. Ja kuinka rakastettava isäntä Bernhard olikaan! Hän pyysi liikuttavan avuttomasti Finkiltä neuvoa, kuinka paljon teetä hän laskisi tämän lasiin, ja käänteli hanaa niin merkillisesti, että siitä ei hyvään aikaan valunut tippaakaan ja sitten ei jälleen vuolaudesta tahtonut tulla loppuakaan. Punastuen hän laski leikkiä taitamattomuudestaan, ja hänen silmänsä loistivat ilosta, kun Fink selitti teen olevan mainiota. Innokkaasti hän tarjoskeli sikareja ja kuunteli hartaasti Finkin opettavaa puhetta, mihin muotoon ja kokoon näiden inhimillisen älykkäisyyden tuotteiden tuli olla valmistetut. Vallan autuaaksi hän kävi, kun Anton pyysi häntä näyttämään kirja-aarteitaan hänen ystävälleenkin ja kuullessaan Finkin laskevan kompia outojen kirjainten merkillisestä ulkomuodosta. Hyvinä tovereina istuivat kaikki kolme yhdessä ja tarinoivat rattoisasti parhaassa sovussa. Fink oli ihmisrakkaimmalla tuulellaan, ja Anton lähetti taivaalle hiljaisia rukouksia, että kaunis sisar pysyisi tänä iltana kaukana heidän oveltaan.
Mutta täsmälleen kello yhdeksältä avautui sivuhuoneen ovi, ja rouva Sidonie purjehti majesteetillisesti kynnyksen yli; "Bathseba astuu kuningas Davidin eteen" kuiskasi Fink Antonille, joka suuttuneena polki häntä jalalle. Bernhard esitti hämillään talonemännän, joka pyysi vieraita käymään saliin; siellä esiteltiin myöskin herra Ehrenthal ja Rosalie. Fink astui kauniin tytön luo, puhutteli häntä "armolliseksi neidiksi" ja kertoi uudistavansa vanhan tuttavuuden, koskapa oli nähnyt hänet jo konsertissa. Hän istui pöytään äidin ja tyttären väliin ja lasketteli heille mitä välinpitämättömimmällä sävyllä niin paljon kohteliaisuuksia, että molemmat aivan hurmaantuivat. Hän kehui äidille etäistä pääkaupunkia johon verraten tämä kaupunki oli mitätön tiilikasa; Rosalien kanssa hän jutteli vilkkaasti musiikista, josta hän ei paljoakaan ymmärtänyt, lupasi hankkia hänelle seuraavien kilpa-ajojen ajaksi hyvän paikan katsojaparvekkeella ja kertoili pikku kaskuja kaikkein parhaista seurapiireistä, joiden heikkouksia hän leikillisesti ruoski. Sen kautta hän ilahdutti naisia, jotka kateellisesti katselivat noita piirejä, jotka sulkivat niin tarkoin keskuudestaan sivistyneet henkilöt; ilahduttipa hän Bernhardiakin, jolle nuo kaskut tulivat kuin kaikuna jostain vieraasta maailmasta. Tuli puheeksi muuan ruhtinatar, jota pidettiin kuuluisana kaunottarena; Fink oli jolloinkin tullut hänelle esitellyksi ja muisteli nyt talon neidin olevan muuten aivan hänen näköisensä, paitsi että ruhtinatar oli kasvultaan pienempi eikä niin jalovartaloinen; ja hän ihaili julkeasti rouva Sidonien rinnalla välkkyvää mosaiikkisolkea, jota hän vertasi jossakin museossa säilytettyyn kallisarvoiseen koristeeseen. Isä Ehrenthalia hän vain ei ollut näkevinäänkään. Ensi tervehtelyn jälkeen yritti liikemies turhaan solmita keskustelua hänen kanssaan. Mutta Fink vastaili hänen päänsä yli, aivan kuin istuisi talon isännän tuolilla tyhjää ilmaa. Ja kuitenkaan hän ei ollut epäkohtelias; jokaiselle oli selvää, että niin piti käydäkin. Ehrenthal alistui nöyrästi hänelle tuomittuun vaatimattomaan osaan ja korvasi tappionsa siten, että ahmi yksinään kokonaisen fasaanin.
Huomatessaan, että naisia oli vähän vaikea vetää mukaan keskusteluun, rupesi Fink auttamaan asiaa mielikuvituksellaan.
Äiti valitti hänelle Bernhardin sisällä-kykkimisestä.
"Hänhän on ylimysluonne", sanoi Fink hyväntahtoisesti, "Ei joka kymmeneskään henkilö voi tehdä sellaiselle mieliksi. Herroilla tiedemiehillä on kaikilla tuollainen omituisuus. Jos minulla on syytä olla luojalleni kiitollinen jostakin asiasta, niin kiitän häntä siitä, että hän teki minut aivan yksinkertaiseksi arki-ihmiseksi, jonka pää ei jaksa sulattaa liian suurta viisautta. Ja tavallisten ihmisten onkin helpointa suoriutua tästä maailmasta; meidän on yksinkertaisesti pakko lähteä täältä toiseen maailmaan. Mutta ken on oikeutettu asettamaan itseensä nähden maailmalle suuria vaatimuksia joko tietojensa tahi kauneutensa perusteella", — tällöin tuo veijari kumarsi uskottavan rehellisesti talon tyttärelle — "hän ei helposti huomaa maailmaa vaatimustensa mukaiseksi, kun sen sijaan minä ja muut meikäläiset ovat vakuutetut, että se on kerrassaan mukava paikka."
"Mutta onhan maailmassa niin paljon pahaakin", huomautti rouva
Ehrenthal.