Bernhard kävi vakavasti selittämään, kuinka itämainen musiikki voi meidän korvissamme usein kuulua omituiselta, ja hänen kävi aika työlääksi torjua Finkin kiihkeitä pyytelyjä, että hän esittäisi lauluja alkukielellä ja alkuperäisellä sävelmällä.
Siten Fink huvitti pöytäseuraa keskiyöhön saakka, ja sitten täytyi Rosalien istua flyygelin ääreen, ja hän itsekin kävi haparoimaan säestystä laulaessaan hurjan espanjalaisen romanssin. Kun vieraat viimein poistuivat, oli koko perhe ihastuksissaan. Rosalie riensi jälleen flyygelin ääreen ja koetti saada tuon vieraan renkutuksen sävelmää esiin; äiti oli väsymätön ylistellessään ylhäistä vierasta; ja yksinpä ihmiskunnan istumapaikoilta olemattomiin pyyhkäisty isäkin oli innostunut rikkaan perijän käynnistä ja vakuutteli suloisessa viinihumalassaan uutterasti, että Fink oli päälle miljoonan arvoinen. Olipa Bernhardinkin viaton sielu mahtavasti viehättynyt taitavan vieraan esiytymistavasta. Tosin hän oli toisinaan kuunnellut Finkin puheita lievää vastenmielisyyttä tuntien, sillä hän epäili tämän tekevän pilojaan hänestä ja hänen omaisistaan, mutta hän oli liiaksi kokematon täysin käsittääkseen niiden kärkeä, ja hän rauhoitti itseään ajatuksella, että sellainen välinpitämättömyys ehkä kuuluikin suuren maailman ihmisten olemukseen.
Ainoastaan Anton oli tyytymätön ystävänsä käytökseen ja nuhteli häntä sen johdosta kotimatkalla.
"Itsehän istuit kuin mikäkin pölkky", vastasi Fink; "minä huvitin pöytäseuraa, ja mitäs muuta enää vaaditkaan? Muutu nyt paikalla hiireksi ja ryömi tuon kemutalon koloihin, niin saat kuulla kuinka he kaikki laulavat kiitostani. Eihän kukaan ihminen voi vaatia sen enempää, kuin että häntä kohdellaan niinkuin häntä itseään miellyttää."
"Minä puolestani ajattelen", Anton vastasi, "että ihminen on kohdeltava toisia oman sivistysmääränsä arvoisesti. Sinähän käyttäydyit kuin mikäkin kevytmielinen aatelismies, joka aikoo huomenna mennä pusertamaan vanhalta Ehrenthalilta lainaa."
"Tahdonpa ollakin kevytmielinen", huudahti Fink hilpeästi, "ja ehkäpä käyn pokkuroimassa lainaakin Ehrenthalin talosta. Mutta vaikene jo parannussaarnoinesi, kellohan on jo yli yhden."
Muutamia päiviä myöhemmin Anton konttoriajan päätyttyä muisti luvanneensa lähettää erään kirjan nuorelle tiedemiehelle. Kun Fink oli vähän aikaisemmin lähtenyt kaupungille pukeutuneena Antonin päällystakkiin, kuten hänen tapansa usein oli, niin kääriytyi Anton vuorostaan ystävän valkeaan arapialaiseen viittaan ja lähti painamaan Ehrenthalin talolle. Valkoiselle ovelle saavuttuaan hän joutui koko lailla ihmeisiinsä, kun se hiljaa aukeni ja hunnutettu olento pujahti ulos. Pehmoinen käsivarsi kietoutui nuoren miehen kaulaan ja hellä ääni kuiskasi: "Joutukaa pian, olen teitä jo kauan odottanut." Anton tunsi kuiskaajan Rosalieksi. Hän seisoi jäykkänä kuin kuvapatsas ja vastasi vihdoin ällistyneenä, jollaiseksi sellaiseen asemaan odottamatta joutunut siivo nuorukainen käy: "Te erehdytte henkilöstä, hyvä neiti." Tukahtuneesti huudahtaen juoksi nuori neiti joutuun portaita alas, ja melkein yhtä peljästyneenä riensi Anton Bernhardin kamariin. Hän ei ollut hämmennyksissään riisunut viittaa yltään, jonka vuoksi likinäköinen Bernhard tervehtiessään puhutteli häntä herra von Finkiksi. Hirveä epäluulo nousi tällöin Antonin mieleen, ja syyttäen Bernhardille hätäisesti suurta kiirettä hän lähti aika joutua kiidättämään tuota kovanonnen viittaa takaisin kotia, sydän täynnä surua ja suuttumusta. Finkiäkö Ehrenthalin kaunis tytär oli odottanut niin hellään kohtaukseen? Mitä kauemmin Anton odotteli viipyvää ystäväänsä, sitä harmistuneemmaksi hän kävi. Vihdoin hän kuuli Finkin askeleet pihakivitykseltä ja riensi viitta käsivarrella tätä vastaan. Hän kertoi lyhyesti, mitä hänelle oli tapahtunut, ja päätti seuraavasti: "Katsohan, minulla oli sinun viittasi ylläni, ja kun portaissa oli pimeä, niin epäilen hänen pitäneen minua sinuna, ja että sinä olet anteeksiantamattomalla tavalla käyttänyt väärin Bernhardin luottamusta."
"Katsoppas vain", sanoi Fink päätään pudistellen, "kuinka kerkeä hyvesankari on viskaamaan kiveä lähimmäisensä päälle. Sinähän olet kerrassaan lapsellinen. Onhan kaupungissa muitakin valkeita viittoja; kuinka voit todistaa, että juuri minun viittaani odoteltiin? Ja sitten salli minun huomauttaa, että itse olet tässä seikkailussa käyttäytynyt tavalla, joka ei ollut kohtelias eikä päättäväinenkään, vaan kerrassaan kömpelö. Miksi et saattanut neitiä portaita alas? Ja kun erehdystä ei kadulle tultua olisi enää käynyt peittäminen, niin olisithan voinut sanoa: Tosin en ole se, jona te minua pidätte, mutta minäkin olen valmis kuolemaan palveluksessanne, ja niin poispäin."
"Et sinä minua tuolla naljailulla petä", Anton vastasi. "En usko, että olet puhunut minulle totta. Kun tarkkaan mietin kaikkia asianhaaroja, niin en kieltämisestäsi huolimatta voi vapautua epäluulosta, että sinua siellä kuitenkin odotettiin."
"Oletpa sinä aika älyniekka", virkkoi Fink suopeasti. "Mutta täytyyhän sinun myöntää, etten voi muuta kuin kieltää, kun kerran nainen on kysymyksessä. Sillä katsoppas, poikaseni, jos rupean tekemään sinulle tunnustuksia, niin saatan tuon kunnianarvoisen talon ihanan tyttären hyvän maineen vaaraan."