"Hyvää yötä, typerä Tony", virkkoi Fink. Anton lähti kevytmielisen ystävänsä luota. Ensi kertaa hän ja Fink olivat vakavasti riidelleet. Hän oli hyvin onneton Finkin huikentelevaisuuden takia ja asteli myöhään yöhön saakka lohduttomana edestakaisin huoneensa lattialla. Arveluttavalta tuntui hiiskahtaa asiasta mitään puhdasluontoiselle Bernhardille; sillähän olisi vain mitä syvimmin haavoittanut tämän sydäntä, ja hän pelkäsi, ettei veljellä ollut suurtakaan vaikutusvaltaa sisareensa. Finkiäkin asia harmitti. Hän joi totinsa tällä kertaa yksin ja mietiskeli kenties enemmän Antonin kaunaa häntä kohtaan kuin kauniin Rosalien säikähdystä.
* * * * *
Seuraava päivä oli harmaa kummallekin. Muulloin Fink konttoriin saapuessaan nyökkäsi ystävällisesti ystävälleen, joka jo jonkun aikaa oli istunut häntä vastapäätä olevalla paikalla, ja Anton tuli joutuin hänen tuolinsa taakse ja kysyi kuinkahan oli viettänyt edellisen illan. Tänään Anton istui mykkänä paikallaan ja kumartui syvään kirjeittensä yli Finkin saapuessa. Jokaisen syrjäisen täytyi huomata, jos tuli ystävyksiin katsahtaneeksi, että kumpikin yritti tänään käyttäytyä, kuin olisi vastapäätä ollut vain tyhjää ilmaa. Finkille oli tämä helposti käynyt päinsä isä Ehrenthalin suhteen, mutta Antoniin nähden se kävi hänelle vaikeaksi; ja Anton puolestaan, joka ei ollut perehtynyt tuollaisiin suuren maailman tapoihin, tunsi itsensä ylen onnettomaksi, kun hänen oli täytymys silmätä oikeaan ja vasempaan ja ystävänsä pään yli, alati teeskennellen välinpitämättömyyttä, kuten kinastelevain kesken sotaa käydään. Aamupäivällä tuotiin aamiainen konttoriin, silloin työ keskeytettiin lyhyeksi aikaa, herrat nousivat paikoiltaan ja yhtyivät pikku ryhmiksi. Mutta tänään Anton jäi istumaan, pulpetti oli ainoa turvapaikka, joka varjeli häntä joutumasta kosketukseen Finkin kanssa. Ja kaikki pikkuseikat tuntuivat tänään käyvän liittoon tehdäkseen ystävysten urakan oikein vaikeaksi. Schmeie Tinkeles saapui konttoriin, ja Finkillä oli jälleen hullunkurinen neuvottelu hänen kanssaan. Kaikki herrat katsoivat Finkiin ja puhelivat hänen kanssaan; muulloin oli Anton nyökännyt hänelle hilpeästi onnistuneiden sukkeluuksien johdosta, mutta tänään hän tuijotti jäykästi eteensä, aivan kuin Tinkelestä ei olisi ollut mailla eikä halmeilla. Herra Schröter antoi hänelle tehtävän, jonka johdosta hänen täytyi tiedustaa Finkiltä jotain asiaa. Antonin oli pakko sitä ennen karauttaa kurkkuaan vahvasti, jotta äänensä soinnahtaisi luonnolliselta; ja kun Fink vastasi hänelle lyhyesti, loukkasi sekin häntä, ja hänen kiukkunsa tuota paatunutta vastaan leimahti jälleen ilmiliekkiin. Päivälliselle olivat molemmat aina menneet yhdessä, ja Fink oli tavallisesti jäänyt odottamaan, kunnes Anton nouti hänet. Tänään ei Anton tullut. Fink lähti herra Jordanin kanssa kadunvartiseen rakennukseen, ja Jordan kysyi ihmeissään: "Missä Wohlfart nyt viipyy?" johon Finkin täytyi vastata; "Viipyköön missä tahtoo."
Iltapäivällä Anton ei voinut pidättyä vilkaisemasta jolloinkin kirjeistään toisen ylpeihin kasvoihin. Silloin hänen täytyi aina ajatella, miten hirveäksi hänelle tulisi käydä tästälähin vieraaksi miehelle, johon hän oli kaikesta sydämestään kiintynyt. Mutta hän pysyi lujana. Nytkin, kun ensimmäinen suuttumus oli haihtunut, hän tunsi ettei voinut menetellä toisin. Vakaumus tästä pehmitti hänen sydäntään. Ja sellaisen mielialan vallassa ollen hän ei enää väitellyt katsahtamasta kadotetun ystävän puolelle. Ylös katsoessaan Fink näki Antonin silmät vastassaan, ja ne olivat täynnä surua. Tuo tuskallinen katse teki paatuneen miehen mielen paljon levottomammaksi kuin entinen äkeys. Siitä hän huomasi Antonin tahtovan pysyä lujana, ja vaakakuppi, jossa kaunis Rosalie istui, lennähti korkealle ylös. Jos Anton poroporvarillisuudessaan sittekin lähti Rosalien äidin puheille, niin hänen juonensa pilautui joka tapauksessa. Äidin vihasta hän tosin vähän välitti, ja Rosalie sai selviytyä miten parhaiten taisi, mutta ajatus viattoman Bernhardin surusta oli hänelle epämieluinen. Ja mikä oli pahinta, hänen omat välinsä Antonin kanssa olisivat iäksi rikki, kohta kun tämä puhuisi asiasta kolmannen henkilön kanssa. Tämä pohdinta piirsi ryppyjä hänen otsaansa. Vähää ennen kello seitsentä lankesi varjo Antonin edessä oleville papereille. Hän katsahti ylös ja näki Finkin kurottavan pulpetin yli pientä kirjelappua, joka oli osotettu Rosalielle. Anton kavahti pystyyn.
"Olen kirjoittanut hänelle", lausui toinen jäätävän kylmästi, "että kun sinun ystävyytesi ei jätä minulle muuta vaalia kuin joko pilata tytön maine tahi keskeyttää tutkimukseni mielenkiintoisesta kansainsielusta, niin minun täytyy valita jälkimmäinen vaihtoehto. Tässä se kirje on. Voithan sen lukeakin. Se on matkapassi."
Anton otti kirjeen syntisen kädestä, sinetöi sen joutuin pienellä konttorisinetillä ja lähetti piharengin kiidättämään sen kaupunkipostiin.
Siten oli vaarasta päästy, mutta ystävysten välinen jännitys jatkui edelleen. Fink kantoi kaunaa, eikä Anton voinut unohtaa hänen yrittäneen tehdä petoksen hänen ystäväänsä Bernhardia kohtaan. Ja moniaan viikon aikana Fink ei enää juonut iltateetään Antonin parissa.
7.
T. O. Schröterin liikkeellä oli muuan vuodenpäivä, joka säännöllisesti omistettiin huvittelulle. Sitä vietettiin sen merkkitapauksen muistoksi, jolloin nykyinen isäntä oli liittynyt osakkaana isänsä liikkeeseen. Jos tuo merkkipäivä sattui allakantekijäin, oikullisuudesta arkipäiväksi (ja voi lyödä vetoa kuusi yhtä vastaan, että he sellaisen kepposen tavallisesti liikkeelle tekivätkin), niin juhla vietettiin seuraavana sunnuntaina. Se ei ollut mikään mieliä erikoisesti kiihottava juhla, vaan kävi levolliseen, säädylliseen sävyyn, ja yleensä oli sillä pieni vivahdus liike-elämän tuntua. Ensin konttorihenkilökunta nautti juhlapäivällisen isännän luona, sitten seura ajoi vaunuilla erääseen lähikylään, missä isännällä oli maatalo ja minne joukko julkisia puistoja ja ulkoilmakonsertteja houkutteli kaupunkilaisia. Siellä juotiin kahvit, nautittiin luonnosta, ja illalla palattiin säädylliseen aikaan kaupunkiin.
Tänä vuonna kauppias vietti liikkeeseen-liittymisensä viisikolmattavuotista riemujuhlaa. Jo aamulla kävivät lastaajain ja makasiinirenkien lähetystöt onnittelemassa, ja päivällispöydässä konttoriherrat esiytyivät muhkeimmassa juhla-asussaan; herra Liebold erityisesti uuden-uutukaisessa hännystakissa, jonka hän — kuten muitakin ruumiinsa verhoja — jo monet vuodet veti tänä juhlapäivänä ensi kerran selkäänsä.