Lenore veti nyreissään suunsa irveen, ja käymättä kirjaan käsiksi hän istahti paroonittaren viereen, kietoi molemmat käsivartensa hänen ympärilleen, painoi äidin pään povelleen ja sanoi, silitellen hänen tukkaansa: "Rakkahimpani, sinäkin olet surullinen; murehditko sinä isän takia? Hän ei ole samanlainen kuin ennen. Minä en ole enää mikään lapsi; sano minulle, mitä hänellä oikein on mielessä?"
"Sinä olet hupsu", vastasi paroonitar levollisella äänellä. "Minulla ei ole mitään sinulta salattavana. Jos isälläsi todellakin on joitain hommia, jotka pidättävät häntä meidän paristamme, niin ei meidän naisten sovi udella niitä, vaan meidän on jäätävä odottamaan sitä hetkeä, jolloin talonherra avaa meille sydämensä."
"Ja sillä aikaa meidän pitää hätäillä, ehkäpä aivan turhan takia!" huudahti Lenore.
"Meidän täytyy pysyä levollisina, ja kun luottamus liittyy rakkauteen, niin se ei käy vaikeaksi", vastasi paroonitar, irrottautuen Lenoren syleilystä.
"Ja kuitenkin ovat sinun silmäsi kyyneleiset ja sinä salaat minulta surusi", sanoi tytär. "Mutta vaikkapa sinä vaikenetkin, niin minä en tahdo vaieta, vaan kysyn isältä."
"Sitä et saa tehdä", sanoi äiti päättäväisellä äänellä. "Isä tulee!" Lenore huusi, "minä kuulen hänen askeleensa." — Vapaaherran komea hahmo näkyikin lähestyvän ripein askelin ruusumajaa. "Hyvää iltaa, kotisirkat!" hän huusi jo kaukaa hilpeästi. Hän sulki vaimon ja tyttären yht'aikaa syliinsä ja katseli heitä niin iloisesti silmiin, että paroonitar unohti surunsa ja Lenore kysymyksensä. "Olipa hauska, että pääsit palaamaan näin varahin", sanoi paroonitar iloisesti hymyillen. "Lenore tahtoikin välttämättömästi nähdä sinut tänä iltana parissamme. Ilta on niin ihana." Vapaaherra istahti molempien naisten väliin ja kysyi hyvillä mielin: "Lapset, ettekö huomaa minussa mitään muutosta?"
"Sinä olet hyvällä päällä", sanoi paroonitar, katsoen miestänsä silmiin, "mutta muuten olet kuin tavallisesti."
"Sinulla on ollut univormu päälläsi, ja sinä olet ollut tervehdyskäynneillä", sanoi Lenore; "sen näen valkeasta kaulaliinastasi."
"Molemmat olette oikeassa", parooni vastasi, "mutta onpa minulla vielä muutakin: kuningas on hyvyydessään suvainnut antaa minulle saman ritarimerkin, jota jo isäni ja isoisäni kantoivat. Minua ilahduttaa, että tämä risti käy suvussamme melkein perinnölliseksi. Ja ritarimerkin myötä seurasi armollinen kirje prinssiltä, joka toivottaa minulle onnea ja muistelee hyvin ystävällisesti menneitä vuosia, jolloin elin hänen läheisyydessään, ja sinuakin hän muistelee, joka olit hovin ahkerimmin kosiskeltu kaunotar. Minä tahtoisin että hän näkisi sinut jälleen; hänestä varmastikin tuntuisi mahdottomalta uskoa, että monet vuodet ovat jo vierineet siitä kuin hän viimeksi oli tanssittajasi."
"Mikä ilo!" huudahti paroonitar ja kietoi käsivartensa miehensä kaulaan; "minä olenkin jo kauan toivotellut tähteä juhlapukusi kaunistukseksi." Lenore avasi sillävälin isän tuoman pienen rasian ja käänteli ritarimerkkiä kynttiläin valossa. "Nyt me sidomme sen hänen kaulaansa." Paroonitar kiinnitti ristin miehensä rinnalle ja suuteli ensin häntä ja sitten ristiä.