Tällaisissa mietteissä seisoi hovinherra, vallassa ilkeän lumouksen, joka lepäsi lyijynraskaana hänen maansa ja hänen sielunsa yllä; hän hengähti syvään ja kuivasi hikeä otsaltaan, ja hän tunsi itsensä neuvottomaksi ja aivan kuin murtuneeksi. Silloin helähti puiden latvoissa terävä ääni — se oli ilmojen jahtisävel. Vielä kerran painui kaikki hiljaiseksi ja uupuneeksi; sitten kohahti korkeudesta äkisti alas myrskynvihuri, se humisi puiden latvojen läpi ja kulki sihisten vedenkalvon yli; syvään nyökyttävät raidat harmaita oksiaan, ja maantien pölypilvet aloittivat raivoisan pyörretanssin korkeutta kohti; linnanmuureilta katosi keltainen kajastus, ja koko maisema kääriytyi lyijynharmaaseen hämärään. Mutkitteleva salama leikkasi vihaisesti pimeyttä, ja pitkään ja juhlallisesti seurasi sitä ukkosjylinän mahtava vyöry. Ilmojen hurja metsästäjä piti kisojaan ihmis-aukeitten yllä.
Vapaaherra oikaisihe suoraksi ja avasi rintansa myrskytuulen puhallella. Lehtiä ja irtautuneita oksia lenteli hänen ympärillään ja isoja sadepisaroita pieksi häntä kasvoihin, mutta hän tuijotteli yhä ukkospilven repeämiin ja niistä räiskyviin salamoihin, kuin olisi hän odotellut ylhäältä jotakin ratkaisua ankeisiin ajatuksiinsa. Silloin kumahteli maantieltä nelistävän hevosen kavionkopse, ja iloinen miesääni huusi ratsun selästä: "Isäni!" Nuori husaariupseeri pysähtyi hänen eteensä.
"Poikani, rakas poikani!" huudahti isä väräjävällä äänellä, "tulitpa parhaaseen aikaan." Hän puristi nuorukaisen lujasti rintaansa vastaan, ja vielä sittekin kuin hän oli hellittänyt syleilystä, hän piteli vielä kauan poikansa käsiä omainsa välissä eikä väsynyt katselemaan häntä. Ratsastajakin oli ylt'yleensä harmaan pölyn peittämä, mutta hänen nuorekkaat kasvonsa ja vilkkaat silmänsä lausuivat isälle tänä hetkenä hänen odottamansa ratkaisun. Äskeinen epävarmuus, kaikki sumeat aavistukset olivat haihtuneet järkiään, hän tunsi itsensä jälleen lujaksi, niinkuin perheen päämiehelle sopikin. Nuoruuden kukoistuksessa seisoi hänen edessään hänen sukunsa tulevaisuus. Hänestä tuntui kohtalon sormen viittaukselta, että tämä muistutus tuli hänelle juuri nyt, tänä hetkenä, jolloin hänen täytyi tehdä ratkaiseva päätös. "Ja nyt me lähdemme kotiin", hän sanoi, "ei ole mitään syytä, että jatkamme tervehtelyämme rankkasateessa."
Sillä aikaa kuin paroonitar veti poikansa vierelleen sohvaan eikä väsynyt katselemaan hänen miehekkäitä piirteitään, ja Lenoren heti joutuessa veljen kanssa kevyeen sanasotaan, asteli vapaaherra edestakaisin perheen arkihuoneessa ja silmäsi toisinaan sadekuuroja. Yhä sukkelampaan sinkoilivat salamat, ja yhä lyhyemmiksi kävivät väliajat tulikielekkeiden ja niitä seuraavien jyrähdysten välillä.
"Sulje akkuna", pyysi paroonitar, "rajuilma tulee pian kohdallemme."
"Ei se meidän talollemme tee mitään", vastasi hänen miehensä rauhoittavasti. "Meillä on ukkosenjohto katolla, äsken se loisteli kirkkaasti kuin tulikipuna mustia pilviä vastaan. Katsohan tuonne päin, missä pilvet kasautuvat kaikkein mustimmiksi, tuon hallavan saarnin kohdalle."
"Näen sen, mitä siitä paikasta?" kysyi paroonitar.
"Varustaudu vastaanottamaan sitä kohtaloa", sanoi vapaaherra hymyillen, "että sillä kohtaa tulee sininen taivaasi pian olemaan aina harmaiden pilvien peittämä, sillä sinne kohoaa kohta tehtaan savupiippu puidenlatvojen yläpuolelle."
"Aiotko todellakin ruveta rakentamaan?" kysyi hänen vaimonsa huolestuneena.
"Ajatteletko perustaa tehtaan?" kysyi luutnantti moittivasti.