Bernhard istui vaunuissa, korkealla ilmassa hänen päänsä päällä löivät leivoset leikkiä, maantien vartiset poppelit suhisivat liedossa tuulessa, aurinko nauroi täydellä terällään hänelle vasten kasvoja ja tuntui kysyvän: mikäs sinä olet miehiäsi ja mistä tulossa, enhän ole sinua ennen nähnyt? — Bernhard ojentautui suoraksi istuimellaan levottoman jännityksen vallassa. Siitä alkaen kuin hän oli tullut Antonin tuntemaan, jopa aikaisemminkin lueksiessaan itämaisia runoilijoitaan, hän oli pienestä yksinäisestä lukukammiostaan katsellut kaihomielin niiden ihmisten virkeätä hyörinää, jotka vihaavat joutavaa saivartamista ja juovat elämää täysin kiihkoin. Tänään hänestä tuntui kuin kävisi hänkin nyt maistamaan hiukan elämätä; ajoihan hän parast'aikaa vinhaa vauhtia tuntemattomaan aatelishoviin katsomaan kuulua kaunotarta, jossa hänenkin ajatuksensa olivat pelkän kuulopuheen nojalla askarrelleet. Hän nykäsi kauluksensa suoraan, painoi hattunsa päättäväisesti otsalleen ja löi käsivarret ristiin rinnalleen. Ohikulkevia matkustavia hän tarkasti tuikeasti, ja tullipuomin luona hän tähysteli maantietullia kantavan vartijan vaimoa niin rohkeasti, että tämä korjasi olkahuiviaan ja iski hänelle hymyillen silmää. Sillävälin vanhan Ehrenthalin sydän lainehti innostuneita ylistyspuheita vapaaherran ja hänen perheensä kunniaksi. "Hienoa väkeä kerrassaan!" hän huudahti. "Kun saat nähdä tuon paroonittaren kotioloissaan, pitsihilkka päässään… kaikki niin hienoa, niin säädyllistä! Liiankin hienoa ja säädyllistä tälle maailmalle, semmoinen kuin tämä maailma kerta on! Sokeripalat ovat aina liian isoja ja viini, jota pöydässä tarjoskellaan, liian kallishintaista, mutta se on heidän tapaistaan, ja heille se sopii hyvin."

"Lenore neiti kuuluu olevan suuri kaunotar", kysyi Bernhard. "Onko hän niin ylpeä kuin hänen säätyisensä nuoret naiset yleensä ovat?" — Bernhard parka ei tuntenut montakaan nuorta naista, ei ylemmistä eikä alemmista säätyluokista.

"Ylpeä kyllä", myönsi isä, "mutta totta on, että hän on hyvin kaunis.
Meidän kesken sanoen hän miellyttää minua enemmän kuin meidän
Rosalie."

"Onko hän vaaleaverinen?"

Herra Ehrenthal mietiskeli. — "Mitäpä hän muuta voisi ollakaan kuin vaalea- tai ruskeaverinen, ainakin on hänellä vaaleat silmät. Voit myöskin katsella kartanon karjaa, äläkä unohda kierrellä puistossa. Katsele ympärillesi, etkö löytäisi jostain paikkaa, jossa kernaasti istuisit kirjoinesi."

Mitään aavistamaton Bernhard vaikeni ja katseli loistavin silmin taivaanrannalta kohoavan puiston tummaa ääriviivaa.

Vaunut pysähtyivät linnan edustalle. Palvelija tuli avaamaan niiden ovea. Vieraat saivat kuulla, että vapaaherra oli työhuoneessaan, että armollista rouvaa ei käynyt nykyhetkellä tapaaminen, mutta että neiti käveli puutarhassa. Ehrenthal lähti kiertelemään kartanoa, utelias Bernhard kintereillään. Nurmikentän poikia läheni Lenoren korkea hahmo verkalleen vieraita vastaan. Ehrenthal jäykistyi juhlalliseen asentoon, kiversi vasemman kätensä koukkuun, johon työnsi hattunsa, ja esitteli: "Poikani Bernhard — tämä on armollinen neiti." Bernhard kumarsi syvään, Lenoren nyykäyttäessä hänelle kylmästi päätään. "Jos etsitte isääni, niin hän on ylhäällä huoneessaan."

"Minä menenkin sinne", sanoi Ehrenthal kuuliaisesti. "Bernhard, sinä voit sillä aikaa jäädä pitämään seuraa armolliselle neidille."

Vapaaherran luo tultuaan kauppias laski muutamia tuhansia taalereita pöydälle ja sanoi: "Tässä ovat ensimmäiset rahat. Entä missä muodossa parooni tahtoo asentaa niistä vakuuden?"

"Sopimuksemme mukaan minun täytyy antaa teille hypoteekkikiinnitys tilaani", vastasi vapaaherra.