Bernhard kertoi, miten hän oli tullut tuntemaan Antonin ja kuinka rakkaaksi tämä kelpo ystävä oli hänelle käynyt. Tällöin hän kadotti jonkin verran äskeistä hämillisyyttään ja neiti koko paljon kylmää ankaruuttaan.
"Vai niin, vai sellainen mies te olettekin", sanoi Lenore yhäti ihmeissään. "No, kuinka herra Wohlfart nykyään jaksaa? Kertokaa joutuin, miltä hän näyttää, pitääkö hän hauskaa? Hänellä on kai paljon tekemistä?"
Bernhard kertoi kaiken tietämänsä, ja kertoessaan hän kävi yhä kaunopuheisemmaksi. Lenore istahti ruusumajaan ja viittasi alentuvasti häntä istumaan vastapäätä. Bernhardin päätettyä hän sanoi ystävällisesti: "Jos herra Wohlfart on ystävänne, niin onnittelen teitä, sillä hän on hyvä ihminen; toivon, että tekin olette sellainen."
Bernhard vastasi hymyillen: "Kirjojeni parissa eläen minulla on perin vähän tilaisuutta osoittaa hyvää haluani tulla sellaiseksi. Minä elän aivan hiljaa itsekseni ja sirisen kuin sirkka näkymättömänä; maailman tuoksinassa minä tunnen itseni usein aivan hyödyttömäksi olennoksi."
"Paljosta lueskelemisesta minä en vain pitäisi", virkkoi Lenore.
"Mutta teistä näkeekin, että oleskelette liian vähän ulkoilmassa.
Tulkaahan nyt, herrani, niin kuljetan teitä ympäriinsä. Pankaa toki
hattu päähänne."
Palvelija toi teetarjottimen ruusumajaan. Lenore ei huolinut teestä, mutta katseli hyväntahtoisesti, kuinka Bernhard särpi kuuman juoman niin kiireisesti kuin ritari "piiskaryyppynsä" naispalvelukseen joutuakseen. "Älkäähän sentään polttako suutanne", hän varoitti.
Hän kuljetti vieraansa puiston halki, niinkuin hän kerran oli kuljettanut Antonia. Bernhard oli suurkaupungin lapsi. Ei korkealatvaisissa puissa, ei ruohopenkereissä kukkareunuksineen eikä linnan somissa pikku torneissa ollut hänelle mitään ihasteltavaa; hänen katseensa riippui kiinni vain rinnalla astelevassa neitosessa. Oli kirkas syyskuun ilta. Laskevan päivän säteet lankesivat vinosti lehvien lomitse, piisorainen polku oli keltaisista valoläikistä ja tummista puunvarjoista kirjava kuin pantterintalja. Aina kun auringonsäde valahti puiden välistä Lenoren tukkaan, kimalteli se kuin kulta. Voimakkaan tytön ylpeä katse, hienopiirteinen suu ja hoikat jäsenet tenhosivat kerrassaan hiljaisen lukumiehen. Lenore nauroi ja näytti pieniä valkoisia hampaitaan, ja Bernhard oli hurmioissaan; Lenore taittoi oksan ja löi sillä polun varrella kasvavia pensaita, ja Bernhardista tuntui kuin notkistuisivat oksat ja lehdet valtiattarensa edessä maahan saakka.
He tulivat sillalle, joka puiston perällä vei pelloille. Muutamia pikku tyttöjä juoksi Lenoren luo, niiasi ja suuteli hänen kättään, ja hän vastaanotti kuin kuningatar tuon alamaistensa tervehdyksen. Kaksi pientä rasavilliä oli tehnyt pitkän ketjun voikukkien ontoista varsista lykkäämällä niitä toistensa sisään, ja nyt he asettuivat ketjuineen Bernhardin eteen ja vaativat häneltä tullia.
"Matkoihinne, veitikat!" huusi Lenore heille. "Kuinka voitte sulkea meiltä tien, tämä herrahan tulee linnasta. — He oppivat kaikenlaista koirankuria vierailta työmiehiltä." Ja Bernhard tunsi ylpeästi kuuluvansa tänä hetkenä Lenoren läheisiin seuralaisiin. Hän otti lantin taskustaan ja lunasti itsensä vapaaksi. "Siitä on jo kauan, kun viimeksi näin tuollaisen ketjun", hän sanoi. "Hämärästi muistan pienenä poikasena istuneeni jossakin vihannassa paikassa ja asetelleeni varsia yhteen." Hän poimi muutamia voikukkia tien ohesta ja yritteli matkia lasten leikkihommaa.
"Ovatko oppineet herrat huvitetut tuollaisistakin lastenleikeistä?" kysyi Lenore hymyillen.