"Tepä näytätte kauniilta, hyvä herra", sanoi Lenore hilpeästi. "Nyt te varmaankin kylmetytte."
Bernhard näyttikin eriskummalliselta, seistessään hänen edessään likomärkänä ja vaatteet liejun ja vesiherneiden peittäminä. "En minä kylmästä mitään tiedä", hän huusi, vaikka vilu puistattikin häntä.
"Joutuin sisään pirttiin", komensi Lenore. Hän avasi oven ja huusi emännälle: "Antakaa tälle herralle miehenne vaatteita, jotta hän saa muuttaa päältään. — Tuolla kamarissa saatte pukeutua."
Bernhard juoksi kamariin, jonne tarhurinvaimo kantoi hänelle vaatteita mitä kiireessä löysi. Kotvan kuluttua astui hänkin, maalaispojaksi muuttuneena, ulos pihamaalle, niissä Lenore asteli kiireisesti edestakaisin ilta-auringossa. "Joutukaa nyt kanssani linnaan", sanoi neiti, puhuen jälleen entiseen alentuvaan suojelijan sävyyn.
"Tahtoisin vielä kerran nähdä lapsen", pyysi Bernhard. He palasivat pirttiin ja astuivat vuoteen ääreen, jossa lapsi makasi. Väsynein silmin tämä katsahti noihin ryppyisiin nuoriin kasvoihin, jotka kumartuivat suutelemaan häntä. "Se on erään päiväpalkkalaisen lapsi kylästä", sanoi tarhurinvaimo. Bernhard laski salaa Lenoren selän takana kukkaronsa vuoteeseen.
Nopein askelin riensivät Lenore ja Bernhard linnalle päin, missä
Ehrenthal jo odotti vaunujensa vieressä kärsimättömästi poikansa
paluuta ja sanomattomaksi ällistyksekseen tunsi tarhurinrengissä oman
Bernhardinsa.
"Tuokaa tälle herralle viitta", sanoi Lenore palvelijalle, "häntä palelee. — Kääriytykää siihen hyvin, muuten saatte kauan muistella oloanne vesiherneiden parissa."
Ja kauan Bernhard sitä muistelikin. Hän kääriytyi viittaan ja painautui vaunujen nurkkaan; kylmää kylpyä seurasi polttava kuumuus, rajusti myrskysi veri hänen suonissaan. Hän oli nähnyt maailman ihanimman naisen, hän oli elänyt jotain sellaista, jonka rinnalla kaikki hänen pergamenttinsa runolliset kuvat kalpenivat omaa mitättömyyttään. Häveten hän muisti, kuinka neuvoton ja avuton hän itse oli ollut, ja kuinka hän kaulaa myöten vedessä oli katsellut sankarittarensa päättäväisyyttä ja ripeyttä. Vain lyhyitä vastauksia hän kykeni antamaan isänsä kysymyksiin. Siten istuivat isä ja poika melkein vaitonaisina vierekkäin, kylmä juonikkuus ja tulinen intohimo. Molemmat olivat tällä matkalla saavuttaneet sen päämäärän, jota heidän sydämensä olivat niin kauan himoinneet — isä kiinnitysoikeuden tuohon kauniiseen maatilaan, poika seikkailun, joka antoi hänen elämällensä uuden sisällyksen.
Vapaaherran tilalla uusi tehdasrakennus yleni hyvin hitaasti korkeuteen, Ehrenthalin rahakaapissa täyttyi vapaaherran korulipas nopeasti hänen velkakirjoistaan ja uudesta hypoteekkikirjasta, ja sillä aikaa kuin Bernhardin raihnas ruumis kauan kitui kylmän kylvyn jalkavammoja, ui hänen sielunsa mielikuvituksen makeilla aalloilla.
10.