Tähän taloon kävi Veitel Itzig sisään, viskaten ovella seisovalle pyntätylle palvelustytölle mäjähtävän lentomuiskun, jonka tämä torjui kädellään kuin surisevan paarman. Likaiset portaat johtivat valkeaksi maalatulle paraatiovelle, jolla paistoi isossa messinkikilvessä nimi "Hirsch Ehrenthal". Veitel tarttui soittokellon paksuun porsliinikahvaan ja helisti, kunnes vanhanpuoleinen nainen rypistynyt myssy päässä avasi oven raolleen, työnsi siitä ulos nenänsä ja kysyi hänen asiaansa; sitten hän avasi takanaan olevan huoneenoven ja huusi: "Täällä on joku Ostrausta, sanoo nimekseen Itzig Veitel ja tahtoo tavata herra Ehrenthalia". Huoneesta kuului vastaan isännän ääni: "Odottakoon!" ja lautasten helinä tiesi kertoa, että arvoisa liikemies ensin tahtoi nauttia perheonnen suloista illallispöydässä ennenkuin otti vastaisen miljoonienomistajan puheilleen. Ovenvartijatar katsahti epäluuloisesti tungeksijaan ja paiskasi ulko-oven kiinni hänen nenänsä edessä.
Veitel istahti portaille ja tuijotteli jäykästi messinkikilpeä ja valkoista ovea, ihaili messinkilevyn pyöreitä nurkkia ja koetti mielessään kuvitella, miltä Itzigin nimi näyttäisi samanlaisella kilvellä ja samanlaisella valkealla ovella. Siitä hänen ajatuksensa välittömästi siirtyivät siihen tosiasiaan, että paljon vielä puuttui, ennenkuin hän rikkaudessa pääsi Hirsch Ehrenthalin rinnalle; hän tunnusteli puolta tusinaa tukaatteja, jotka hänen äitinsä oli neulonut nahkapalasen suojaan hänen liivinvuoriinsa, ja punnitsi mielessään, kuinka paljon hänen onnistuisi päivittäin säästää kokoon — edellyttäen, että tuo rikas mies antoi hänelle ansiotilaisuutta. Hän oli vajonnut syviin mietteisiin kiiltonahkaisen saapasparin hinnasta, jotka hän kuvitteli kuuluviksi jonkin nuoren teikarin jalkoihin ja jotka hänen olettamuksensa mukaan olivat kolmesti sen neljän groshenin kolikon arvoiset, jonka hän aikoi niistä teikarille tarjota; silloin avautui ulko-ovi paukahtaen, ja herra Ehrenthal ilmestyi omassa persoonassaan reppuriparan eteen. Hän ei enää ollut sama mies kuin aikaisemmin iltapäivällä vapaaherran tilalla; hänen nöyristelevä ystävällisyytensä oli haihtunut jäljettömiin kuin ruusun tuoksu helteisen päivän illalla, hän oli pelkkää majesteetillisuutta, itsetuntoa ja hirmuvaltaisuutta; tuskinpa mikään aasialainen keisari voi sen ylpeämmin silmätä jalkainsa juuressa ryömiviin maan matosiin kuin hän tuohon Ostraun kasvattiin. Itzig tajusi suuren miehen mahtavuuden yhtä hyvin kuin oman mitättömyytensäkin — noista kuudesta liivinvuoriin neulotusta tukaatista huolimatta —, kavahti pystyyn kuin vieterin kohottamana ja seisoi pää nöyrästi painuksissa mestarinsa edessä. "Tässä on kirje Baruch Goldmannilta, jolle herra Ehrenthal on luvannut ottaa minut liikkeeseensä", hän alotti ja kurotti mahtavalle miehelle kirjeen.
"Minä olen kirjoittanut Goldmannille, että hänen pitää lähettää joku ihminen nähtäväksi, jotta saan päätellä kelpaako hän mihinkään; mutta sen pitemmälle ei asiassa ole vielä sovittu", lausui Ehrenthal ylhäisesti ja avasi kirjeen.
"Olen kuitenkin tullut teidän nähtäväksenne", vastasi Veitel.
"Ja miksi tulet niin myöhään, nuori Itzig? Ei nyt ole enää aika puhella liikeasioista", murisi talonisäntä.
"Tahdoin ilmoittautua herra Hirsch Ehrenthalin palvelukseen vielä tänä iltana, jos hänellä olisi antaa minulle jotain tehtävää huomisaamuksi."
"Siitä kerkiää puhua huomenaamulla", sanoi Ehrenthal ärtyneesti, sillä hänestä oli edullista antaa tarjokkaan jo ensi hetkestä lähtien kokea, miten vähän arvoa ja merkitystä hänen persoonallaan oli. Itzigistä tällainen menettely oli vallan paikallaan, ja huomatessaan tilanteen hänelle toistaiseksi vielä epäsuotuisaksi hän kiiruhti parantamaan sitä käymällä suoraapäätä asioihin käsiksi: "Ehkä minä voin olla joksikin avuksi huomisaamuna, kun silloin on toripäivä, sillä minä tunnen useimpain niiden herrain kuskit, jotka tuovat lanttukuormia kaupunkiin."
"Mitä lantuista? Mitä minä lantuilla teen? Mitä hän liikeasioista lörpöttelee?" jyrisi Hirsch Ehrenthal entistä tuimemmin nöyrälle orjalleen.
Mutta järkähtämättä silitteli Veitel edelleen kelpoisuuttaan kuin silkkistä kaulahuivia: "Minä olen muutenkin kaupungissa tunnettu, minä tunnen kaikki välittäjät ja pikku kauppiaat, ja minä pystyn auttamaan herraa missä liikeasiassa hyvänsä sekä kotona että kaupungilla." Ja saattaakseen pestijutun lopulliseen päätökseen hän lisäsi alistuvaisesti: "Minä en ole niin ylpeä, että tahtoisin asua herra Hirsch Ehrenthalin luona; jollei herra Ehrenthalilla ole talossaan minulle vuodetta, niin tahdon etsiä itselleni yösijan jossakin läheisessä majatalossa."
Tällainen vaatimattomuus liikutti herra Ehrenthalia siihen määrään, että hän vielä kerran silmäsi paikananojaa kiireestä kantapäähän ja kysyi sitten suopeammin: "Ovatko paperisi kunnossa, niin etten joudu sinun takiasi mihinkään hankauksiin poliisin kanssa?"