"Heillä ei ole lainkaan porvarisäätyä", säesti Anton innokkaasti.
"Toisin sanoen, heillä ei ole lainkaan kulttuuria", jatkoi kauppias. "On merkillistä, kuinka kykenemättömiä he ovat luomaan keskuudestaan sen säädyn, joka edustaa sivistystä ja edistystä ja joka kohottaa joukon hajallaan asuvia turpeenpuskijoita valtioksi."
"Onhan kuitenkin Konrad Günter lähimmässä kapinallisten kaupungissa, ja lisäksi noiden kolmen Hildebrandin kauppaliikkeet Galiziassa", Anton huomautti.
"Kelpo miehiä ne ovat kaikkityyni", nyökkäsi kauppias, "mutta he ovat saksalaisia siirtolaisia; rehellisellä porvarismielellä ei siellä ole mitään kiinnityskohtaa, ja harvoin se periytyy seuraavaan sukupolveen. Mitä siellä kaupungeiksi sanotaan, ne ovat vain kuin varjoja meidän kaupunkiemme rinnalla, ja niiden porvareilla on tuiki vähän niitä ominaisuuksia, jotka meillä tekevät uutterasta porvaristosta valtion ensimmäisen säädyn."
"Ensimmäisenkö?" kysyi Anton.
"Niin, rakas Wohlfart; muinaisina aikoina olivat kaikki kolme säätyä vapaat ja pääasiassa samanarvoiset, sitten tuli puoliraakalaiskausi etuoikeutettuine vapaineen ja maaorjuudessa kituvine työläisineen; vasta kun kaupunkimme kasvoivat suuriksi ja mahtaviksi, on sivistyneitä valtioita olemassa maan päällä, vasta siitä ajasta lähtien on se salaisuus käynyt kaikille ilmeiseksi, että vapaa työ yksin tekee kansojen elämän suureksi, turvatuksi ja pysyväiseksi."
Iltahämyssä matkamiehet saapuivat rajapaikkakunnalle. Se oli pikkuruinen kylä, jossa lukuunottamatta tullirakennuksia ja rajavirkamiesten asuntoja näkyi vain moniaita viheliäisiä mökkejä ynnä kapakka. Talojen keskeisellä aukealla sekä kylän laiteilla majaili paljaan taivaan alla kaksi eskadroonaa ratsumiehiä, jotka olivat asettaneet etuvartioita pitkin kapean rajajoen rantaa ja vartioivat yhdessä jääkäriosaston kanssa rajaa. Kapakassa kävi hurja hälinä, husaareja ja jääkärejä kulki sisään ja ulos, husaareja ja jääkäreitä istui pienessä vierastuvassa yhteen ahtautuneina kuin sillit tynnörissä, kirjavatakkisia husaareja ja vihreätakkisia jääkäreitä piiritti taloa istuen tuoleilla, pöydillä, rehusäkeillä, huojuvilla tynnöreillä ja mille vain pääsivät kapuamaan. Anton oli näkevinään edessään lukemattomia Pix-herroja, niin jyrkän päättäväisesti nämä sotilaat käyttäytyivät kapakassa, etenkin sen pullotiskin ääressä. Kovaäänisesti huutaen juutalainen kapakanpitäjä tervehti kauppiasta, jonka hän tunsi vanhastaan; avuliaasti hän tyhjensi matkustajille talon perähuoneen, joka tosin oli vain pieni komero, mutta jossa he sentään saivat nukkua yönsä yksin.
Tuskin oli kauppias ennättänyt nousta vaunuista, kun hänet piiritti ilosta luikahdellen puolisen tusinaa ajomiestä, niiden tavarakuormien kuljettajat, jotka Schröterin liikkeestä äskettäin oli lähetetty matkaan. Aivan ilman vaurioitta ei näiden matka ollut käynyt. Kuten heistä vanhin kertoi, olivat he rajan toiselle puolen tultuaan pyörtäneet kiiruusti takaisin nähdessään aseellisen talonpoikaisjoukon säntäävän vastaansa. Käännyttäessä oli perimmäisistä vaunuista särkynyt toinen etupyörä, ja ajomies oli hädissään irroittanut hevoset valjaista ja jättänyt kuormansa rajan taakse. Viimemainitun avopäin huitoessa ilmaa hurjasti hatullaan ja pyydellessä anteeksi pakoaan saapui päällikkyyttä pitävä ratsumestari kauppiaan luo ja vahvisti todeksi miesten puheen.
"Vaunut voi täältä nähdä tuhatkunnan askeleen päässä rajasillalta", hän sanoi; ja kun kauppias pyysi lupaa saada käydä sillalle, sanoi hän kohteliaasti: "Minä annan teille erään upseerini mukaan."
Muuan nuori husaariupseeri, joka oli juuri palannut partioratsastukselta, hyppelytti tulista ratsuaan kapakan edustalla.