"Parempi onkin näin", vastasi kauppias kumartaen; "me tahdomme rauhan miehinä noutaa tavaramme pelkäämättä noita toisella puolella olevia herroja, mutta silti heitä ärsyttämättä. Suvaitkaa jättää pistoolinne tänne, herra Wohlfart, meidän täytyy näyttää aseelliselle väelle, ettemme turvaudu sota-aseihin."
Anton oli työntänyt pistoolinsa takintaskuun, josta niiden perät paistoivat uhkaavasti esiin; nyt hän jätti ne eräälle sotamiehelle, jonka luutnantti von Rothsattel viittasi paikalle. Sitten lähti kulkue sillan yli. Sen toisella korvalla luutnantti pyöräytti vastenmielisesti ratsunsa ympäri ja murahti puoliääneen: "Nuo pippurisäkit pääsevät etenemään vihollismaahan ennenkuin me." Ratsumestari huusi lähtijäin perään: "Jos joudutte mieskohtaiseen vaaraan, niin en luule rikkovani saamiani käskyjä jos lähetän luutnantti von Rothsattelin miestensä kera teidän avuksenne." Luutnantti vetäytyi takaperin ja huusi hiukan etempänä maleksivalle osastolleen taistelunhaluisesti: "Hiljaa kukin paikallaan!" jonka jälkeen hän jälleen karahutti taimmaiseen sillankorvaan ja katseli suurella mielenkiinnolla ja sotaisella kärsimättömyydellä siviilimiesten perään. Hänen ja sotajoukon kunniaksi olkoon mainittu, että he toivoivat kaikesta sydämestään edellisten joutuvan tukaliin selkkauksiin, jotta he itse pääsisivät sekaantumaan leikkiin ja ajankulukseen hakkaamaan joitakin puolalaisia maahan.
Kauppiaiden marssi vihollismaahan ei ollut erityisen tehoavan näköistä; levollisesti sikariaan sytytellen asteli kauppias edellä, Anton aivan hänen vierellään, ja perässä seurasi kolme juurevaa ajomiestä hevosineen ja kelkkaa vetäen. Tällä tapaa kulkue pääsi kolmisenkymmenen askeleen päähän etummaisista valkopuseroisista talonpoikaissotilaista, kun nämä äkkiä ojensivat aseensa heitä kohti ja huusivat puolankielellä "Seis!" Johtaja vastasi heille kovalla äänellä ja samalla kielellä: "Kutsukaa päällikkönne paikalle." Tottelevaisesti karjasikin eräs hurjannäköisistä miehistä muuatta etempänä olevaa mökkiä kohti. Toiset pitelivät edelleen pyssyjään tanassa, jopa jotkut ilkikurisesti silmää vilkutellen tähtäsivät niillä tulijoita, kuten Anton suureksi ikäväkseen huomasi. Sillävälin saapasteli parven päällikkö pitkin askelin paikalle. Hänellä oli yllään nyöritetty sininen takki, päässä neliskulmainen, punakupuinen ja harmaalla turkiksella reunustettu lakki ja kädessä pitkä lintupyssy. Kasvot hänellä oli kovin ruskettuneet ja peloittavan näköiset, mustat viikset roikkuivat suupielistä pitkälle alas. Miehen tultua lähelle kauppias puhutteli häntä murteellisella puolan kielellä seuraavasti: "Me tulemme ystävinä! Minä omistan nuo kumoutuneet vaunut tuolla maantiellä ja tahdon noutaa ne nyt takaisin; sanokaa miehillenne, että he auttaisivat meitä, minä annan siitä edestä heille juomarahaa." Viimeinen sana sai aikaan, että kohotetut aseet laskeusivat kunnioittavasti alas. Mutta päällikkö asettui mahtipontisesti keskelle tietä ja aloitti käsiään hurjasti huitoen pitkän puheen, josta Anton ei ymmärtänyt paljoakaan eikä isäntäkään kaikkea, mutta jonka sisällön muuan ajomiehistä tulkitsi siihen tapaan, että päällikkö valitti kun ei voinut auttaa herraa; hän näet oli saanut taempana olevalta joukko-osastolta käskyn vartioida vaunuja kunnes hevosia saapuisi, joilla ne vietäisiin lähimpään kaupunkiin.
Kauppias pudisteli sävyisästi päätään ja sanoi levollisesti, mutta käskevään sävyyn; "Se ei käy päinsä, kuorma on minun, enkä minä voi vartoa, kunnes ylipäällikkönne antaa minulle luvan." Samalla hän kourasi taskuaan ja näytti sinitakkiselle kapinoitsijalle toisten huomaamatta puolen tusinaa taalerinkolikoita vihjaten: "Näin paljon teille ja saman verran miehillenne." Päällikkö katseli taalereita, raapi ankarasti korvallistaan ja käänteli lakkiaan, kunnes vihdoin tuli seuraavaan tulokseen: jos asianlaita oli siten, niin korjatkoon armollinen herra vaununsa pois.
Riemusaatossa jatkoi pikku karavaani matkaa vaunujen luo, ajomiehet tarttuivat vipuihin ja kohottivat yhdistetyin ponnistuksin maahan vaipuneen puolen ilmaan, niin että uusi pyörä voitiin sovittaa akseliin, ja valjastivat sitten mukana tuomansa hevoset vaunujen eteen, saaden koko ajan apua moniailta puolalaisilta talonpojilta, joista etenkin päällikkö kunnostautui tarmokkaasti. Sitten lyötiin hevosia selkään, ja vaunut vyöryivät siltaa kohti päällikön kovaäänisesti hoilatessa "hoi! hoi!" jolla huudolla hän ehkä tahtoi vaimentaa velvollisuudentunnon varoittavaa ääntä povessaan.
"Käykää te edeltä vaunujen mukana", sanoi johtaja Antonille, ja kun tämä epäröi jättää isäntäänsä yksin kapinallisten talonpoikain joukkoon, lisäsi hän käskevästi: "Minä tahdon sen." Vaunut lähtivät verkalleen vierimään rajalle, ja kaukaa voi Anton kuulla sotamiesten naurun ja tervehdykset.
Sillävälin jäi kauppias innokkaaseen keskusteluun päällikön kanssa, ajomies tulkkina, ja vihdoin hän näköjään parhaassa sovussa erosi kapinallisesta, joka aito slaavilaisen talonisännän kohteliaisuudella saattoi lakki kädessä vierastaan ampumamatkan päähän saksalaisista sotilaista. Sillalla kauppias ehätti vaunut, vastasi ratsuvahtien huutoihin: "Seis! Ken siellä!" ja vastaanotti kotoisella kamaralla ratsumestarin naurusuin lausumat onnittelut, luutnantin virkkaessa pilkallisesti Antonille: "Teidän ei nähtävästi tarvinnut kaivata pistoolejanne."
"Parempi olikin ilman niitä", Anton vastasi, "kaikki sujui siloisemmin. Nuo mieskurjat eivät ole varastaneet muuta kuin ankkurillisen rommia."
Hetkistä myöhemmin matkamiehemme istuivat husaari- ja jääkäriupseerien kanssa kapakan pienessä takahuoneessa, edessään moniaita pulloja vanhaa Unkarin viiniä, jotka isäntä oli penkonut esiin kellarinsa syvimmistä kätköistä. Tyytyväisin päivän seikkailuihin oli kenties Anton. Ensi kertaa eläessään hän oli joutunut oikeaan sodan vaaraan, josta hän oli kunnolla selviytynyt; ja nyt hän istui nuoren soturin vieressä, jota hän oli äärimmäisen altis kunnioittamaan hänen sisarensa takia, saipa hän ilon tarjota tälle sikareitaankin ja haastella päivän kokemuksista.
"Nuo moukathan tähtäsivät aluksi perunapyssynsä teitä kohti", virkkoi nuori upseeri, väännellen huolettomasti pienoisia viiksiään; "eikö se teistä tuntunut hiukan ilkeältä?"