Tutkija silmäsi passiin ja kysyi paljon kohteliaammin Antonia katsellen: "Mutta entä tämä herra? Hänhän näyttää joltakin armeijanne siviilipukuiselta upseerilta."
"Olen herra Schröterin konttoristi", vastasi Anton kumartaen, "läpeensä siviilihenkilö."
"Odottakaa sitten", sanoi kiiltonahkahansikkainen nuori mies mahtavasti ja lähti passi kädessä erääseen sivuhuoneeseen.
Kun häntä ei kuulunut hyvään aikaan palaavaksi eikä kukaan pannut vastaankaan, kävivät matkustajamme istumaan seinäpenkille ja näyttivät vieraille niin turvallista naamaa kuin taisivat. Anton loi huolestuneen silmäyksen isäntäänsä, joka katseli synkästi eteensä, ja tähysteli sitten kummissaan ympäristöään. Korkean huoneen katto oli koristettu kipsikuvilla ja öljymaalauksilla, seinät olivat savuttaneet ja likaiset, pöydät, tuolit ja penkit seisoivat lattialla sikinsokin ja näyttivät olevan laahatut tänne jostakin kehnosta kapakasta; pöytien ääressä nuokkui kirjureita paperiensa yli, ja seinävierillä istui tai makasi aseellisia miehiä, jotka joko torkkuivat tahi haastelivat äänekkäästi keskenään, osaksi ranskankielellä. Kehnosti valaistu, tavallaan nukkavieru huone teki Antoniin masentavan vaikutuksen, ja hän sanoi hiljaa kauppiaalle: "Jos vallankumous näyttää tällaiselta, niin enpä kiittele sen ylevyyttä."
"Se tuhoo aina paljon ja luo harvoin uutta sijaan. Minä pelkään, että koko kaupunki on tämän huoneen näköinen. Koreat vaakunamaalaukset katossa ja se likainen kapakanpenkki, jolla me istumme, ovat sellaisia vastakohtia, että rehellisellä miehellä on syytä tehdä ristinmerkki. Aateli ja roskaväki ovat erikseenkin otettuina aika tukalat, kun ne rupeavat politiikkaa tekemään; mutta kun ne yhtyvät yhteen, niin ne hävittävät varmastikin sen talon, jossa ne kokoutuvat."
"Ylimykset ovat meille tällä kertaa tukalammat", virkkoi Anton. "Kiittelenpä ensimmäistä sinitakkiamme, hän oli aika kohtelias kapinallinen, ja kahdeksan groshenin kolikko pystyi avaamaan hänen sydämensä selko selälleen; nämä herrat sitävastoin eivät tunnu osaavan ajaa asioitaan liikemiehen tapaan."
"Odottakaamme, niin saamme nähdä", sanoi johtaja.
Oli kulunut jo neljännestuntinen, kun sivuhuoneesta astui etuhuoneeseen solakkavartaloinen ja komean näköinen nuori mies, kintereillään ennenmainittu hansikaskätinen herra; edellinen astui kohteliaasti kauppiaan luo ja sanoi niin kovalla äänellä, että penkillä nukkuvainkin täytyi se kuulla: "Olen iloinen nähdessäni teidät täällä; olen teitä jo vähin odotellutkin. Suvaitkaa seuralaisenne kanssa astua perässäni."
"Katsoppas vain, osakkeemme näyttävät nousevan arvossa", arveli Anton itsekseen. He seurasivat majesteetillista puhuttelijaansa pieneen nurkkahuoneeseen, joka näytti kuin miltäkin naiskammiolta pehmeine sohvineen, täytettyine tuulineen ja harvinaisesta puulajista tehtyine siroine kirjoituspöytineen. Mutta sama sekamelska kuin etuhuoneessa vallitsi täälläkin; univormuja ja muita vaatekappaleita oli viskattu huolimattomasti huonekaluille, pöydällä oli paperilajien seassa kallisarvoinen kaksipiippuinen taskupistooli ja kultaan upotetusta jalokivestä kaiverrettu sinetti.
Antonin täten pannessa merkille, että huone oli ylen komea mutta sen asukkaat sangen siivottomia, kävi nuori ylipäällikkö entistä ryhdikkäämmin ja pidättyväisemmin puhumaan kauppiaalle. "Erhetyksestä te olette saaneet osaksenne kovakouraista kohtelua, jollaiselta ei aina voi välttyä levottomina aikoina; saattajanne ovat vahvistaneet ilmoituksenne oikeiksi. Pyydän teitä nyt selittämään, mikä asia teidät on tuonut meidän luoksemme." Kauppias kertoi lyhyesti mutta tarkasti matkansa tarkoituksen, mainitsi kaupungissa asuvain liiketuttujensa nimet ja pyysi, että näiltä hankittaisiin vahvistus hänen sanojensa todenperäisyydestä.