"Minullahan on matkapassi", vastasi kauppias käheällä äänellä ja tavoitteli povitaskuaan.
"Uusi ylipäällikkö kieltää teitä lähtemästä", sanoi sotilas lyhyesti.
"Sitten minun täytyy alistua", sanoi kauppias ja istahti väsyneenä aisalle, tarttuen molemmin käsin kiinni vaunukoppaan.
Anton riensi pitelemään pyörtyvää miestä pystyssä ja huusi mitä syvimmän närkästyksen valtaamana: "Meidät on tässä majatalossa kahdesti ryöstetty, meitä on yritetty tappaa ja seuralaiseni on haavoitettu; jos teidän hallituksenne tahtoo pidättää meidät ja tavaramme, niin suojelkaa toki ainakin meidän henkeämme ja omaisuuttamme. Tähän paikkaan eivät vaunut saa jäädä, ja jos erotatte meidät niistä, niin joutuvat ne vielä häikäilemättömämmän ryöstelyn ja hävityksen alaisiksi."
Aseelliset kokoutuivat yhteen neuvottelemaan; sitten heidän johtajansa huusi viimein Antonin puheilleen. Päätökseksi tuli pitkällä pohdittua, että vaunut vietäisiin erääseen läheiseen majataloon, joka ei tosin ollut tätä häävimpi, mutta maineeltaan hiukan parempi. Anton sai luvan asettua isäntänsä kera samaan majataloon valvonnan alaisena, kunnes heidän suhteensa toisin päätettiin. Kauppias istui puhelun ajan vaunun kylkeen nojaten, piittaamatta paljonkaan keskustelusta. Anton ilmoitti hänelle sen tuloksen. "Mikäpä meidän muukaan auttaa kuin kärsiä", sanoi kauppias ja koetti vaivoin nousta jaloilleen. "Vaatikaa isännältä meidän laskumme."
"Isäntä saa maksunsa meiltä", sanoi joukon johtaja ja lykkäsi kapakoitsijan tylysti syrjään. "Ajatelkaa nyt vain itseänne", lisäsi hän osanottavaisesti ja tarttui haavoitetun miehen käsivarteen tukeakseen häntä.
"Suorittakaa te vain, mitä omalta kohdaltamme ja hevosista olemme maksamassa", toisti kauppias Antonille. "Tähän pesään emme saa jäädä mitään velkaan."
Anton otti lompakkonsa esiin, huusi ajomiehet ympärilleen ja antoi näiden nähden isännälle setelin sanoen: "Siksi kunnes saamisenne meiltä on saatu selväksi, maksan teille tämän summan käsirahaksi. Nämä miehet todistavat sen." Ajajat nyökkäsivät kunnioittavasti ja riensivät jälleen hevostensa luo.
Kulkue lähti liikkeelle. Etunenässä marssi osa aseellisia miehiä, sitten seurasivat kuormavaunut hitaasti ja kolisteli kehnolla kivityksellä, jotkut ilman ajajaa, mutta tottuneet hevoset pysyivät silti jonossa. Kauppias seisoi portilla Antoniin nojautuen ja laski hiljaa kuin unessa ollen jokaisen portista lähtevän kuorman; kun viimeinenkin oli kulkenut ohi, sanoi hän: "Valmis olen", ja antoi Antonin ja puolalaisen taluttaa häntä vaunujen perästä.
Lähimmälle poikkikadulle tultua vaunujono kääntyi uuden majatalon avaraan pihaan. Sittekun hevoset oli riisuttu vaunujen edestä ja sotilasvahti oli teljennyt portin sisäpuolelta, pyörtyi kauppias täydellä todella, niin että hänet oli kannettava sisään.