"Tehän tiedätte, että minä nykyään suoritan asevelvollisuuttani. Me yhdyimme rajalla oleviin tovereihimme muutama tunti teidän sieltä lähdettyänne. Sikäläiseltä kapakanisännältä, joka tunsi minut vielä asiamatkoiltani, sain tietooni teidän osoitteenne. Voitte ehkä arvata, minkälaisessa hädässä minä olin. Vasta tänään sain ensi kerran lomaa, ja onni oli, että satuin kyselemään teitä eräältä portilla maleksivalta ajomieheltä, muuten en vieläkään olisi löytänyt teitä. Ja nyt, ennenkuin muusta puhelemme, sanokaas, mitä isäntämme hommailee ja mitä hyvää tavaroista kuuluu?"
"Käykäähän ylös huoneeseeni", vastasi Anton, "siellä saatte kuulla kaiken mitä haluatte tietää."
"Seis", huudahti Karl, "ensin on tässä jotain korjattavaa. Te teitittelette minua, ja sitä en kärsi kuulla. Tehkää minun mielikseni ja puhutelkaa minua aivan kuin olisin vielä pikku Karl liikkeen makasiinissa."
"Mutta ettehän enää ole se", väitti Anton nauraen.
"Tämä on vain maskeraatipuku", sanoi Karl, viitaten univormuunsa, "sydämessäni olen yhä edelleenkin T. O. Schröterin liikkeen vapaaehtoinen lastaaja. Jotta hyvin viihtyisin teidän seurassanne, niin sinutelkaa minua kuten ennenkin."
"No, kuten tahdot, Karl", Anton vastasi; "käyhän nyt sisään ja kuule mitä minulla on kerrottavaa."
Karl leimahti vihan vimmaan kuullessaan edellisen majatalon isännän kehnoudesta. "Se kelmi ja varas! Meidän toiminimeämme hän on rohjennut loukata, meidän ylimpään johtajaamme käydä käsiksi! Mutta huomenna minä vien kokonaisen osaston meidän poikia sen kurjan majataloon. Omassa pihassaan me hänen kanssaan leikimme, panemme hänet hyppypukiksi ja loikahdamme joka mies vuoron perään hänen ylitseen, antaen joka kerralla aika täräyksen hänen kehnoon kalloonsa."
"Herra Schröter jätti hänet rankaisematta", huomautti Anton, "älä sinäkään ole häntä julmempi. — Mutta kuulehan, sinusta on tullut sorja poika."
"Mukiin menee", vastasi Karl hyvillään. "Maanviljelykseen minä todenperään mielistyin. Enoni on kelpo mies. Ajatelkaapa isä ukkoani puolta pienemmäksi, yhtä laihaksi kuin hän on lihava, pieni pystynokka ison kömönenän asemasta, kasvot pitkät eikä pyöreät, yllä aasinvärinen takki ilman nahkaista esiliinaa, jaloissa pitkävartiset saappaat, niin saatte hyvän kuvan enostani. Oikein potra pikku äijä! Hän tarkoittaa minulle pelkkää hyvää. Aluksi minusta siellä maalla oli liian hiljaista ja nuupunutta, naapureina pelkkiä vesipuolalaisia [Schlesian puolalaisten nimitys.]; mutta alkoihan se menetellä ajan pitkään. Maanviljelyshommissa on suurimpana ilona, että näkee aina omin silmin, mitä on saanut valmista käsistään. Harmaatakkista enoani harmitti, kun minun täytyi ruveta sotilaaksi; minulle sen sijaan oli mieleen, että pääsin kerran täydellä todella hevosen selkään ja näkemään tällaista käsirysyä vähän lähempääkin. Kurjalla kannalla on maanviljelys tässä maassa, herra Wohlfart. Entä tämä pesä, se vasta on oikea erämaa!" Siihen tapaan Karl tarinoi hyväntuulisesti edelleen. Vihdoin hän tarttui lakkiinsa. "Jos viivytte täällä pitemmältikin, niin sallikaa minun pistäytyä tänne jolloinkin neljännestuntiseksi."
"Sinun on oltava täällä kuin kotonasi", sanoi Anton. "Jos satun tullessasi olemaan kaupungilla, niin isännällä on avain, ja tässä ovat sikarit."