"Herra varjelkoon, sehän on aivan katkutonta liimaa, jotain uutta keksintöä mitä lienee."
Kun tuo uskollinen toveri sai erokirjansa ja lähti kotipuoleensa, tunsi Anton olonsa niin yksinäiseksi, kuin olisi hänet vasta nyt tempaistu ison vaa'an lumopiiristä vieraille maille.
* * * * *
Kerran sattui Anton kulkemaan sen kovanonnen majatalon ohi, jossa hänen isäntänsä oli haavoitettu. Hän pysähtyi hetkiseksi sen kohdalle ja katseli uteliaasti vanhaa talorähjää ynnä portista pihamaalle, jossa nyt puuhaili valkopuseroisia sotamiehiä värjäten ja kiilloitellen satuloitaan ja muita nahkatavaroitaan. Silloin sattui hänen silmänsä mustakauhtanaiseen olentoon, joka varjon tavoin liukui kapakan puolelta portille. Mustista korvalliskiharoista pienestä patalakista, jopa koko miehen luihusta ryhdistä hän tunsi vanhan ystävänsä Schmeie Tinkeleksen. Mutta ah, kasvotpa eivät olleetkaan enää entiset. Muinainen Tinkeles oli tavallaan ollut sievännäköinen veitikka. Hänen molemmat riippukiharansa olivat olleet niin kiiltävät ja keimailevat kuin toimekkaalle liikemiehelle kävi laatuun, hänellä oli ollut pulskat punaiset huulet ja kevyt rusotus keltaisilla poskipäillään. Mutta nykyinen Schmeie oli vain varjo entisestä. Hän näytti aavemaisen kalpealta, hänen nenänsä oli käynyt suipoksi ja teräväksi, ja hänen päänsä nuokkui rinnalle kuin lakastunut lilja Kidronin puron partaalla.
"Tinkeles, tekö se tosiaankin olette?" huudahti Anton hämmästyneenä ja astui miestä vastaan. Tinkeles lysähti kokoon kuin salaman iskemänä ja tuijotti silmät seljällään Antoniin. "Vanhurskas Jumala!" muuta ääntä ei päässyt hänen verettömiltä huuliltaan.
"Mikä teitä vaivaa, Tinkeles? Tehän näytätte kerrassaan vaivaiselta syntiseltä! Mitä te täälläpäin hommailette, ja kuinka hitoilla te olette joutunut juuri tähän taloon?"
"En mie mitä sille voi, että mie täällä olen", vastasi juutalainen vielä puolittain typerryksissään, "minkä mie sille mahdoin, ett' teidän herra joutui semmottiseen onnettomuuteen tuon ihmisen kanssa. Hänen verens' vuoti just' niihin tavaroihin, jotka Mausche Fischel oli hänelle lähettänyt ja joista Mausche nosti rahat etukäteen. Mie olen ihka viaton, hyvä herra Wohlfart, kautta sieluni autuuden, mie en tiennyt ett' tuo juupelin isäntä oli semmottinen kehno ihminen. Ajatellapas, että hän kohottaa kätens' herraa vastaan, joka seisoo hänen edess' lakitta päin. — Lakitta päin", toisti Tinkeles vaikeroiden yhä äänekkäämmin, "ihka paljain päin! Ajatelkaas kuinka se minuun koski, kävi ihan kuin miekka miun sydämen läpi, kun näin, kuinka isäntä oli niin julma herraa vastaan, joka seisoi hänen edess' pää pystyss' kuin ainakin kunnianmies, mikä hän on ollutkin koko elämäns' ajan."
"Kuulkaapas, Schmeie", sanoi Anton, katsellen ällistyneenä galizialaiseen kauppuriin, joka yhä kamppaili väkevää mielenkuohuaan vastaan, "kuulkaapas, junkkari, te olitte saapuvilla, kun tässä majatalossa ryöstettiin meidän tavaroitamme, ja te katselitte jostakin piilopaikasta meidän riitaamme isännän kanssa. Te näytte hyvin tuntevan tuon riiviön ja asutte edelleenkin hänen luonaan. Nytpä sanon teille suoraan sen, minkä itsekin tulitte jo puolittain tunnustaneeksi. Te tiesitte tuosta ryöstöstä, ja teille itsellennekin piti tuleman jotain hyötyä siitä, että ajomiehet jäivät tähän varkaanpesään; te vehkeilitte yksissä neuvoin majatalon isännän kanssa, se on varmaa. Nytpä en päästäkään teitä käsistäni, ennenkuin olen saanut kuulla koko jutun. Joko te tulette minun asuntooni ja kerrotte vapaaehtoisesti kaiken minkä tiedätte, tahi vien teidät suoraapäätä sotilaspäällystöön kuulusteltavaksi."
Tinkeles lysähti aivan lamaan. "Herra meidän isäimme Jumala, tämä on hirmuista, ihka hirmuista!" hän höpisi hiljaa tuskissaan, ja hänen hampaansa kalisivat kuuluvasti.
Anton tunsi jonkin verran sääliä hätäytynyttä miestä kohtaan. "Lähtekää nyt mukaani, Tinkeles; minä lupaan ettei teille tapahdu mitään pahaa, jos tunnustatte rehellisesti kaiken."