"Ei teke yhtikä mitä", pyysi Schmeie tuskallisesti ja laski rukoilevasti kätensä Antonin käsivarrelle. "Antaa unohtua koko jutun. Tavarat on jälleen teillä, te voitte olla tyytyväiset. Mausche Fischelille siit' lupasi tulla kaunis kauppa, mut te teki kaikki tyhjäks'."
"Vieläkö te sitä harmittelette?" virkkoi Anton, närkästyneenä.
"Minust' on aivan oikein, ett' tavarat on jälleen teill'", sanoi juutalainen lepytellen, "koska teilt' vuoti verta niiden takia. Ja sikspä te annatte miun olla rauhass'; mie koetan katsoa, ett' voin toisiss' asjoiss' olla teille avuks'. Jos teill' on täällä mitä pikku asjoit' miull' antaa, niin mie mieluust' teitä palvelen."
Anton vastasi kylmästi: "Vaikka olenkin luvannut olla ilmoittamatta vehkeistänne viranomaisille, niin ei siitä seuraa, että enää rupeisimme minkäänlaisiin asioihin teidänlaisenne miehen kanssa. Te olette kehno ihminen, Tinkeles, ja olette käyttäytynyt kunniattomasti meidän liikettämme kohtaan. Tästälähtien ovat meidän välimme lopussa."
"Miks' te sanotte, ett' mie oon kehno ihminen", vaikeroi Tinkeles tuskissaan. "Te tunnette miun jo monta vuott', kuinka te voitte sanoa, ett' mie oon kehno ihminen, kun kerran yritin tehdä hyvän kaupan, josta perin vain pelkkää onnettomuutt'. Onko se kehnoa, ettei mies onnistu kaupoissaan?"
"Jo riittää", sanoi Anton käskevästi, "voitte mennä matkoihinne."
Mutta Tinkeles jäi seisomaan paikalleen, vilkutti silmiään ja kysyi:
"Ehkä teill' on tarvis uusii keisarin tukaattii? Mie voin hankkia
teill' sellaisii vain viidest' ja puolest' taalerist kappaleen." —
"En tahdo teiltä mitään", sanoi Anton, "lähtekää tiehenne."
Juutalainen meni vastahakoisesti ovea kohti, mutta kääntyi kynnyksellä ympäri. "Tääll' sopis' tehdä kauniit' kauppoi kauroill'; jos te rupeette hankkimaan niit' sotaväelle, niin mie ostan teille kaikki valmiiks'. Siit' voi hyötyä hyvät rahat."
"Minä en rupea mihinkään kauppoihin teidän kanssanne, Tinkeles.
Lähtekää nyt Herran nimessä!"
Juutalainen hiipi ovesta ulos; vielä kerran hän kuului rapistelevan lukkoa, mutta omatunto lienee niin raskauttanut tuota veijaria, ettei hän enää rohjennut palata sisään. Hetken perästä Anton näki akkunasta, kuin hän alakuloisena talsi kadun poikki.
Siitä päivästä lähtien katuvainen Tinkeles pani Antonin oikeaan piiritystilaan. Ei mennyt päivääkään, jolloin reppuri ei olisi tunkeutunut hänen asuntoonsa ja koettanut omalla tavallaan rakentaa sovintoa hänen kanssaan. Milloin hän karkasi uhrinsa kimppuun kadulla, milloin kuului hänen arasteleva koputuksensa ovelta Antonin istuessa kirjoituspöytänsä ääressä tärkeässä työssä; ja aina oli hänellä jokin uusi kauppajuoni kehuttavana tai jokin tärkeä tieto tuotavana, jolla hän koetti saavuttaa armon julmistuneen liikeystävän silmissä. Hänen kekseliäisyytensä oli kerrassaan liikuttava; hän tarjoutui ostelemaan tai myymään Antonille mitä hyvänsä, juoksemaan hänen asioillaan, nuuskimaan ja vakoilemaan hänen hyväkseen. Ja kun hän keksi, että Anton seurusteli paljon upseerien kanssa, ja että etenkin muuan nuori punaposkinen ja pieniviiksinen luutnantti välistä kävi Antonin asunnossa tai lähti yhdessä hänen kanssaan ravintolaan, rupesi Tinkeles tekemään sellaisiakin tarjouksia, jotka hänen käsityksensä mukaan olivat omiaan miellyttämään upseereita. Anton tosin edelleenkin kieltäytyi jyrkästi rupeamasta mihinkään kauppoihin veitikan kanssa, mutta toiselta puolen hän ei hennonut kohdella tätä karkeastikaan; ja Tinkeles voi monesti huomata Antonin pidätetystä hymystä tai lyhyistä kysymyksistä, ettei tämä enää kantanut vihaa häntä kohtaan, vaan kukaties puhuisi sanasen hänen puolestaan isännälleenkin. Ja sitä päämäärää takaa-ajaessaan Tinkeles osotti samaa hellittämätöntä sitkeyttä kuin aikoinaan hänen kantaisänsä Israel.