"Toivon, että tulin siten tehneeksi teille palveluksen. Näkemiin siis iltaan saakka", sanoi luutnantti tervehtien ja lähtien huoneesta.
Iltapäivällä kuului Antonin ovelta jälleen hiljainen koputus, ja Tinkeles ilmestyi sisään. Hän katseli varovaisesti ympärilleen huoneessa ja, välittämättä Antonin otsarypistyksestä, astui sitten aivan hänen eteensä. "Saanko mie luvan kysyä", virkkoi hän, pudistellen tuttavallisen nuhtelevasti päätään, "onko siinä tottakin perää, että te lainasitte hänelle kakskymment' tukaattii, ja että te antaisitt' enempikin, jos hän pyytäisi?"
Anton tuijotti hämmästyneenä kaupustelijaan ja vastasi sitten tuikeasti: "Minä annoin hänelle tuon summan ja annan enemmänkin, jos tarvis tulee. Mutta sanokaapa te nyt minulle suoraan, mitä teidän päässänne oikeastaan pyörii. Minusta näet näyttää siltä, kuin olisi teillä jotain erityistä minulle ilmoitettavana."
Tinkeles väänsi naamansa viekkaaseen irveen, ja räpytteli silmiään. "Vaikka hän onkin teidän hyvä ystävänne, niin varokaat lainaamasta hänelle rahoi. Kuulkaa, älkää antako hälle enää yhtä kolikkoakaan", toisti hän painokkaasti.
"Ja miksi en antaisi?" kysyi Anton. "Teidän hyvä neuvonne ei ole minkään arvoinen, niin kauan kuin en tiedä, mistä syystä te minua varotatte."
"Ja jos mie sanon minkä tiedän, niin lupaattekos puhua miun puolestani herra Schröterille, ettei hän enää ajattele kuormavaunujaan, kun näkee miut konttorissaan?" kysyi juutalainen kiireisesti.
"Voinhan sanoa hänelle, että te olette sen jälkeen rehellisesti palvellut minua. Mitä hän sitten päättää teidän suhteenne, se on hänen asiansa", Anton vastasi.
"Te siis puhutte miun puolesta", sanoi kauppuri, "se riittää miulle. Ja kuulkaahan nyt, niistä syystä teidän on pidettävä kauniit rahanne omassa taskussanne. — Hyvin hullust' ovat Rothsattelin, tämän nuoren miehen isän, asiat, hyvin hullust'. Hän on häviöön tuomittu ihminen, eikä mikään voi pelastaa häntä."
"Mistä teillä on sellaisia tietoja?" huudahti Anton säikähtyneenä. "Se on mahdotonta", jatkoi hän tyynemmin, "se on valhetta, joutavata ämmäin lorua."
"Uskokaa miun sanani", lausui juutalainen tehoavan totisesti, niin että hänen sävynsä ja hahmonsa tuntuivat vähemmän naurettavilta kuin muuten. "Hänen isäns' on joutunut semmottisen miehen käsiin, joka kulkee salateitä kuin turmion enkeli. Hän käy ympäri ja pujottaa nuoran sellaisten ihmisten kaulaan, jotka hän on itsellens' valinnut, eikä kukaan huomaa hänen vehkeitäns'. Hän kiristää nuorast', ja hänen uhrins' kaatuvat, niinkuin puukeilat. Miksi te tahdotte menettää kaunist' rahaa semmottill' ihmisille, joilla on jo nuora kaulass'?"