Eugen sieppasi synkän näköisenä taskukirjansa ja merkitsi muistiin toisille kärsimänsä velat, Harmissaan ja kuivasti hyvästellen seurue poistui. "Karttuipa sitä kokonaista kahdeksansataa taaleria", sanoi tohtori kotimatkalla. Bolling kohautti hartioitaan. "Toivon hänen kykenevän hankkimaan rahat, mutta olisin kuitenkin suonut teidän pitäneen kortit lakkarissanne. Jos juttu tulee yleisesti tietoon, niin ei Rothsattel siitä vain kunniaa niitä. Me kaikki teemme parhaiten kun vaikenemme siitä visusti, teiltäkin pyydän samaa, herra Wohlfart."
Anton meni hyvin liikutettuna asuntoonsa. Koko illan hän oli istunut kuin tulisilla hiilillä ja purkanut mielessään katkeria soimauksia mielettömälle tuhlaajalle. Hän moitti itseänsäkin siitä että oli tälle lainannut rahoja, vaikkapa tunsikin että sopimatonta olisi ollut kieltäytyä.
Kun hän seuraavana aamuna aikoi lähteä tapaamaan Eugenia, ilmestyi tämä itse hänen luokseen perin synkkänä ja masentuneena. "Hemmetinmoiseen kiipeliin minä eilen jouduinkin", hän virkkoi; "tänään on minun hankittava kokoon kahdeksansataa taaleria, enkä tunne tässä mieronpaikassa ketään muuta kuin teidät, jonka puoleen voisin kääntyä. Olkaapa toimekas, Anton, ja auttakaa minua pulassa."
"Ei se minullekaan käy helpoksi, herra von Rothsattel", vastasi Anton vakavasti; "summa on melkoinen, ja ne rahat, jotka täällä ovat käytettävissäni, eivät ole omiani."
"Kyllä kai te tämän asian kuitenkin saatte toimeen" suostutteli
Eugen edelleen; "jollen saa teiltä apua, niin olen aivan neuvoton.
Everstimme ei ymmärrä tällaista leikkiä, ja minulle käy sangen
nolosti, jos en saa asiaa kuntoon." Hämin vallassa hän tarttui
Antonin käteen ja pusersi sitä hellyttävästi.
Anton katsahti Lenoren veljen vääristyneisiin kasvoihin ja vastasi tukahduttaen sisäisen vastenmielisyytensä: "Minulla on pieni summa talletettuna liikkeeseemme, ja minun on täältä lähetettävä sille perimiäni rahamääriä. Ehkäpä voin ottaa viimeksi mainitsemistani varoista tarvitsemanne summan ja pyytää rahastonhoitajaamme siirtämään se minun vastattavakseni."
"Silloin te pelastatte minut", huudahti Eugen iloissaan; "viimeistään neljän viikon kuluttua hankin teille rahat takaisin", hän lisäsi, kun hänen asemansa täten näytti toivehikkaalta.
Anton kävi kirjoituspöytänsä ääreen ja luki rahat luutnantille. Ne vastasivat melkoista osaa hänen perinnöstään.
Kun Eugen oli innokkaasti kiitellen työntänyt rahat taskuunsa, jatkoi Anton: "Ja nyt, herra Rothsattel, haluan vielä lausua teille jotakin, joka koko eilisillan raskautti mieltäni. Pyydän ettette pidä minua tunkeilevaisena, kun sanon teille jotakin, josta teidän täytyy tietää, vaikka se vieraan suusta sanottuna saattaakin tuntua julkealta."
"Jos aiotte antaa minulle hyviä opetuksia, niin on nykyhetki jokseenkin sopimaton", virkkoi luutnantti synkästi. "Tiedänhän muuten itsekin käyttäytyneeni typerästi ja olen varma, että saan isältäni hyvän ripityksen. Mutta mitä minun on pakko kuulla hänen suustaan, sitä en halua kuulla syrjäiseltä."