4.
Onnellinen se mies, jonka jalka polkee oman maakamaran avaroita lakeuksia; onnellinen hän, jonka pää pystyy alistamaan vihannan luonnon luovaa voimaa oman järkevän tahtonsa alaiseksi! Kaikki, mikä elämässä tekee ihmisen väkeväksi, terveeksi ja hyväksi, on tullut maanviljelijän osaksi. Hänen elämänsä on hellittämätöntä taistelua, loppumatonta voittoa. Jumalan puhdas ilma terästää hänen ruumiinsa lihakset, luonnon ikivanha järjestys pakottaa hänen ajatuksensakin järjestettyyn juoksuun. Hän on pappi, jonka tehtävänä on varjella kansakunnan ensimmäisiä hyveitä, olojen jatkuvaa järjestystä, tapojen säännöllistä siveyttä. Kun muut hyödylliset toimintamuodot saattavat vanhettua ja vaihtua, on hänen työnsä ikuinen kuin itsensä maapallon elämä; kun muu ihmistoiminta sulkee meidät ahtaiden seinien sisään, syvälle maan uumeniin tahi aluksen huojuvien honkakylkien väliin, on hänen katseellaan vain kaksi rajatonta äärtä, ylhäällä taivaan sinilaki ja alhaalla kiinteä maankamara. Hänelle on suotu korkein luomisilo, sillä mitä ikinä hänen tahtonsa vaatii luonnolta, kasveilta ja eläimiltä, se kasvaa ja kehittyy hänen kättensä alla omaan iloiseen elämäänsä. Myöskin kaupunkilaiselle on vainioiden vihreä oras ja tähkien kultainen hedelmä, laitumilla käyvä karja ja nelistävät varsat, metsien vihannuus ja niittyjen tuoksu silmäin ihastus ja sydämen virkistys; mutta voimakkaampi, ylpeämpi ja jalompi on sen miehen mielihyvä näistä siunatuista asioista, joka astelee kedoillaan tietoisena siitä, että kaikki tuo on hänen omaansa, että hänen työnsä sen kasvatti ja että hän siitä siunauksen perii. Sillä vaivattoman nautinnon tunteella hän ei katsele niitä kuvia, joita luonto levittää hänen eteensä. Jokaiseen kuvaan liittyy jokin toivomus, jokaiseen vaikutelmaan määrätietoinen tarkoitusperä; sillä kaiken, viljavan vainion, eläinten ja ihmisten täytyy luoda jotakin uutta hänen tahtonsa, isännän ja käskijän tahdon mukaisesti. Jokapäiväinen työ on hänen nautintonsa, ja tuosta nautinnosta kasvaa hänen voimansa. Näin elää mies, joka itse raataa omistamaansa maata.
Ja kolminkertaisesti onnellinen sellaisen maatilan isäntä, jolla on jo monen miespolven iän käyty työteliästä taistelua raa'an luonnon oikkuja vastaan. Aura puree syvään jo ennen raivattuun maaperään; paljon vaativaiset viljelyskasvit levittävät ylväässä loistossa lehtiään, niiden varsilla ruskettuvat isot hedelmäsarjat ja jyvärikkaat tähkät, ja maanpinnan alla pyöristyvät mahtavasti mehuiset juurimukulat. Sitten tulee aika, jolloin taidokas teollisuus lähettää tuotteitaan pelto- ja niittysaroille. Silloin siirtyy haaveellisia konemuotoja karjapihaan, suunnattomia kuparikattiloita saapuu kukkaisseppelin koristettuina, satahampaiset isot rattaat pyörivät kiltisti ympäri, pitkiä putkia mutkittelee vastarakennetuissa meijeri- ja tehdassuojissa, ja koneitten nerokkaasti suunnitellut niveleet ahertavat ahkerasti yötä päivää. Todellakin jalotyylinen teollisuus! Se puhkeaa päivänvaloon maan omasta voimasta ja kasvattaa vuorostaan samaa voimaa. Missä tilan oma kasvuvoima tuottaa runsaat hedelmänsä tehtaan jalostettavaksi, siellä työskentelevät ulkona vapaassa luonnossa ikivanha aura ja vastamuuratussa tehdassalissa uusi höyrykattila veljellisesti käsikädessä, tehdäkseen herransa rikkaammaksi, mahtavammaksi ja viisaammaksi. Niin kauan kuin hän viljeli vain vanhoja olkihedelmiä, vihantaa karjanrehua ja pyöreitä juurimukuloita, olivat lähimmät markkinahinnat kenties ainoat hänen mielenkiintonsa esineet vieraasta maailmasta, ja niskoitteleva kotitorppari oli ehkä hänen suurin mieliharminsa. Ja luotaantorjuvan ylpeyden täyttämänä hän katseli omasta rajoitetusta piiristään kaikkea, mitä suurten kaupunkien touhuisa hyörinä, uuden teollisuuskauden monenkiuhtavat olosuhteet tuottivat ja kasvattivat uutta. Mutta nyt hän itsekin seisoo nykyaikaisen luomiskauden rattaiden keskellä, vaarinottaa tarkoin ihmishengen moninaisia virtauksia kotipiirinsä rajojen ulkopuolellakin. Monia elämänlakeja hän oppii tuntemaan ja monia uusia ihmisajatuksia; hän oppii uuden ja suuremman mittakaavan mukaan arvioimaan miehen arvoa, kun hän nyt tarvitsee markkinain vilinää ja tiedemiehen työkammion luovia ajatuksia itseäänkin varten. Häntä kiinnittävät näkymättömät langat toistenkin ammattien harjoittajiin, ja vieraat tarjoavat hänelle iloiten kätensä ja yhdistävät omat etunsa hänen etuihinsa. Yhä suuremmaksi käy hänen harrastuspiirinsä, yhä mahtavammaksi hänen vaikutuksensa toisiin ihmisiin.
Maalaisraatajan viereen samalle viljelysmaalle rakentaa uusi työteliäs, kaikkia sivistys- ja tietoasteita käsittävä ihmisrotu asumuksiaan; kaikille voi tilanhaltija hankkia oikeutta ja vaurastumista. Vahvasti kasvaa hänen tilansa voima, maaperän arvo nousee vuosi vuodelta, houkutteleva tilaisuus suurempaan ansioon saa sitkeän talonpojankin siirtymään vanhain tapojen totutulta ladulta. Kehnosta niittypolusta tulee viertotie, nevaisesta viemäriojasta kanava. Viljelysvainioiden välillä kulkevat rahtivaunujen pitkät jonot, autioille hiekkakentille kohoo uusia punakattoisia ihmisasumuksia; kirjeenkantaja, joka ennen vain kahdesti viikossa kanteli nahkalaukkuaan ahojen poikki, saapuu nyt joka päivä, reppu raskaana kirjeistä ja sanomalehdistä; ja kun hän pysähtyy jonkun portille noista uusista työläisasunnoista tuodakseen nuorelle emännälle tervehdyksen tämän kaukaiselta kotiseudulta, ottaa hän kiittäen vastaan ovelta tarjotun maitolasin ja kertoo kiireisesti, kuinka pitkäksi hänelle nyt tie on käynyt kylästä toiseen helteisenä kesäpäivänä. Sitten heräävät myöskin kaikenlaiset pienet ylellisyydenhalut, nuo kaiken edistyksen kummit. Räätälin sakset ja neula saa entistä ahkerammin huiskia uusissa kankaissa, talonpoikaistalojen joukkoon pystyttää kyläkauppias rihkamapuotinsa, panee akkunaan näytteeksi sitruunia, kirjavakääreisiä tupakkapuntteja ja koreakaulaisia pulloja. Ja kyläkoulun opettaja rupeaa valittamaan oppilaiden paljoutta, toinen koulutalo rakennetaan lisäksi, jatkoluokkia järjestetään; asuinhuoneeseensa opettaja hankkii uuden kaapin ja siihen seudun ensimmäisen lainakirjaston, ja kaupungin kirjakauppias antaa hänelle vastailmestyneitä kirjoja myytäväksi. — Siten tuottaa toimintatarmoisen tilanomistajan elämä siunausta ympäristölleen ja koko maallekin.
Mutta voi sitä tilanhaltijaa, jolta maaperä, koti ja kontu sortuu vieraiden, tuhoisain voimain käsiin! Hän on hukassa, jos hänen työnsä ei enää riitä tyydyttämään niitä vaatimuksia, joita toiset ihmiset hänelle asettavat. Luonnon henget suovat siunauksensa vain sille, joka astuu niitä kohti kirkkain otsin, vapaana ja itsestään varmana; mutta ne nousevat kapinaan, kun arvelevat näkevänsä vastassaan heikkoutta, hätäilyä ja vain puolinaista uskallusta. Ei mikään työ ota enää menestyäkseen. Öljysadon keltainen ja pellavan sininen kukka kuihtuvat siementä tekemättä, ruoste ja noki ryntäävät viljan kimppuun, tuhoisa rutto raiskaa uljaan ja kiitollisen perunan pienen ruumiin; kaikki ne, jotka ennen olivat niin kiltisti tottuneet tottelevaisuuteen, tietävät nyt kostaa katkerasti viljelijälle tämän velttouden ja huolimattomuuden. Silloin muuttuu isännälle jokapäiväinen peltojen kiertely ristintieksi ja kirouksen poluksi; kun leivonen lehahtaa laulaen ruispellosta yläilmoihin, täytyy hänen ajatella että jyvät ovat myydyt jo oljessa kypsyessään; kun härkävaljaikko kuljettaa apilakuormaa vajoihin, muistaa hän että myöskin maidosta ja lihasta saadut tulot siirtyvät vierasten velkojien taskuihin; ja hänen on pakko epäillä, tokko edes syömähaluisten elikoiden lantakaan, joka tulevana vuonna tuottaa uutta viljavuutta pelloille, joutuu enää tuottamaan hänelle itselleen hyötyä. Synkkänä, äreänä, epätoivoisena hän palaa kierrokseltaan kotia. Helposti hän sitten vierautuu karjataloutensa ja peltojensa hoidosta; hän koettaa etsiä kiusallisille ajatuksilleen unhotusta tilansa ulkopuolelta, ja tuo pakko jouduttaa hänen perikatoaan. Sekin ainoa keino, mikä kenties vielä voisi hänet siitä pelastaa, täydellinen antautuminen työhön, käy hänelle sietämättömäksi.
Ja kolmin kerroin voi sitä tilanomistajaa, joka hätiköiden ja itsekään asiaa käsittämättä tuo höyryn salaperäisen "mustan taian" maaperälleen pusertaakseen sen avulla tästä esiin voimia ja hedelmiä, joita siinä ei elä eikä kasva. Häntä kohtaa kovin kirous, mikä kuolevaisten osaksi voi koskaan tulla. Ei ainoastaan hän itse käy sen kautta heikommaksi, vaan hän kehnontaa sen ohella monia toisiakin, jotka hän on kiinnittänyt palvelukseensa ja elämäänsä. Niiden rattaiden hampaiden välissä, jotka hän uhkamielisessä ymmärtämättömyydessään pystytti tilalleen, murskautuu kaikki sekin, mikä hänen taloudessaan vielä oli eheätä ja vahingoittumatonta; hänen maaperänsä voima ja mehu nääntyy ja näivettyy kaikenlaisissa hyödyttömissä kokeiluissa, hänen valjaikkonsa lamautuvat raskaissa tehdasrahdeissa, hänen rehellisistä maatyöläisistään tulee likaista ja nälistynyttä tehdasköyhälistöä. Missä muinen rauhallinen kuuliaisuus hankki ainakin välttämättömät elämäntarpeet, siellä nostaa nyt uhitellen päätänsä kavala kiukku, petollisuus ja kapinamieli. Hän itse on luiskahtanut tukalain raha-asiain kurimoon, pauhaa vain laineiden tavoin vyöryvät yhä kiihkeämmät saamisvaatimukset hänen päänsä ylitse; tuossa epätoivoisessa kamppailussa hukkuvana hän hakee silmittömästi apua kaikesta, mikä vain ylettyy hänen kättensä ulottuville, ja toivottoman ponnistuksen uuvuttamana hän vihdoin vajoaa syvyyteen.
* * * * *
Vapaaherran tilalla oli usein kasvanut parempi sato kuin hänen naapuriensa mailla, hänen nautakarjansa ja lammaskatraansa olivat koko maakunnassa tunnetut terverotuisiksi; katovuosia, jotka toisia kohtasivat, oli harvoin tullut hänen osakseen; mutta nyt oli kaikki tuo siunaus kadonnut jäljettömiin kuin jonkin pahan voiman taiasta. Karjassa puhkesi rutontapainen tauti; viljat olivat tosin kasvaneet korkeata olkea, mutta kun lyhteitä käytiin puimaan, karttui jyviä varsin luetut mitat. Kaikkialla olivat hänen kulunkinsa olleet suuremmat kuin hänen tulonsa. Johonkin toiseen aikaan hän olisi levollisin mielin tuon kestänyt; nyt teki suru hänet ihan sairaaksi. Maanviljelys kävi hänelle aivan sietämättömäksi, ja hän jätti kaiken huolenpidon siitä voudilleen. Kaikki hänen toiveensa kiinnittyivät ikävöiden tehtaaseen, ja kun hän lähti tavalliselle kiertomatkalleen pelloille, tapahtui sen vain sokerijuurikkaiden vuoksi, joiden viljelykseen hän oli kuluvana vuonna uhrannut tilansa parhaat voimat.
Puiston takalistolla kohosi uusi tehdasrakennus. Touhuisina hääri ja kiljui sen sisällä joukko ihmisiä, ensimmäinen juurikassato oli korjattu ja tuotu sisään ynnä läjitelty lattialle jalostamista varten. Lähipäivinä piti säännöllisen työn alkaman tehtaassa. Vielä kuului sisältä vaskisepän niittaustaontaa, suuren pusertimen ääressä hääri koneseppiä, ja joukko uutteria naisia kantoi koreilla lastuja ja kalkkimuruja muurarien jäliltä ja puhdisteli luutturääsyin niitä paikkoja, joissa heidän itsensä kohta piti ruveta työskentelemään. Vapaaherra seisoi rakennuksen edessä ja kuunteli kärsimättömänä vasarain pauketta, jotka olivat niin kauan viimeistelleet ja viivytelleet uuden laitoksen valmistumista. Huomispäivästä hänelle alkaisi uusi aika. Hän seisoi nyt aarreaittansa portailla. Vanhat surut hän voi heittää yltään kuin vanhat turkit; lähivuosina hän kykenisi maksamaan kaikki velkansa, sitten hän rupeisi kokoamaan rahaa. Näin ajatellessaan hän näki vaivaisiksi kopukoiksi ajetut hevosensa ja vanhan voudin huolestuneet kasvot, ja epämääräinen pelko hiipi kuin mikäkin ruma myrkkyhyönteinen hänen ajatustensa levottomasti lepattaville lehdille. Hänhän oli pannut kaiken omaisuutensa panokseksi tähän viimeiseen uhkapeliin, hän oli kiinnittänyt kartanonsa hypoteekeilla kattoräystästä myöten, niin että hän voi tässä silmänräpäyksessä todella kysyä itseltään, mitä siitä enää oikeastaan hänelle kuului — kaiken tämän hän oli tehnyt, jotta hän voisi tuon kovan mukulakasvin mehulla jälleen kirkastaa himmenneen vaakunakilpensä. Ole varoillasi, vapaaherra! Vaikka saisit valkeat sokerikiteesi piikiven kovuisiksi, eivät ne sittekään suojele sinua myrskyssä ja rajusäissä; ne sulavat sateessa ja rapistuvat ilmassa, ja mitä niiden perustukselle olet rakentanut, se raukeaa kokoon ja murskautuu.
Vapaaherra itse oli viime vuosina muuttunut paljon entisestään. Ryppyinen otsa, kaksi äreätä poimua suupielissä, ohimoilta harmautunut tukka olivat ensimmäisiä seurauksia ainaisista rahahuolista, surusta perheen ja tilan tulevaisuudesta. Hänen äänensäkin, joka ennen oli kumahtanut niin voimakkaasti rinnasta, oli käynyt teräväksi ja käheäksi ja hänen liikkeensä ärtyisen hätäisiksi. Raskaita suruja hänellä oli viime aikana ollutkin. Hän oli perinpohjin oppinut tuntemaan sen kurjuuden, minkä suurten rakennustöitten aikainen rahapula tietää. Ehrenthalista oli nyt tullut säännöllinen vieras linnassa. Hänen vaunuhevosensa popsivat joka viikko vapaaherran hyvää heinää, joka viikko hän oli ylhäällä paroonin työhuoneessa vetänyt esiin ison lompakkonsa ja siitä purkanut pöydälle laskuja tai setelitukkuja. Hänen kätensä, joka oli ennen ollut niin kerkeä käymään povitaskuun, oli nyt paljon verkkaisempi, ja perin vastahakoisesti irtautuivat lepattelevat setelit hänen sormistaan: hänen ennen aina kumarainen kaulansa oli jäykistynyt, hänen alamainen hymynsä muuttunut kuivaksi irveeksi; käydessään tavanmukaisella kierroksellaan karjapihan puolella hänen huulensa syyti monesti kirpeää moitetta entisen tulisen ylistelyn sijasta. Hännystelevästä asiamiehestä oli tullut koppava saarnamies, jonka vaativainen olemus herätti vapaaherrassa yhä yltyvää vastenmielisyyttä, vaikka hän tiesi ettei voinut tulla toimeen häntä ilmankaan. Mutta ei Ehrenthal yksin, vaan muitakin outoja henkilöitä kävi koputtamassa vapaaherran työhuoneen ovelle ja neuvottelemassa kahdenkesken hänen kanssaan. Raakamaisen Pinkuksen jykevä hahmo asteli joka neljännesvuosi kylän majatalosta linnaan, ja joka kerran kuin hänen raskas jalkansa oli jymähdellyt portaissa, kävi talon läpi tympeän mielialan tuulahdus.