"Hyvin vähän siitä tiedän", Anton vastasi; "ainoastaan sen mitä itse aikoinaan minulle kerroitte, että herra Ehrenthal on lainannut vapaaherralle rahoja kiinnitystä vastaan tämän maatilaan. Nyt vieraalla maalla ollessani olen saanut kuulla, että vapaaherraa uhkaa jonkinlainen vaara, ja se antoi minulle aihetta varoittamaan häntä eräästä juonittelijasta." Bernhard tuijotti hätäytyneenä Antonin huuliin, mutta tämä pudisti päätään. "Tuo juonittelija ei kuitenkaan ole mikään vieras tässä talossa", hän lisäsi, "se on teidän kirjanpitäjänne Itzig."
"Se mies onkin konna", huudahti Bernhard kiivaasti ja puristi laihan kätensä nyrkkiin. "Hän on kehno, halpamainen luonne. Jo ensi päivästä alkaen, kuin hän tuli meidän taloomme, olen vihannut häntä kuin saastaista eläintä."
"Minusta näyttää siltä", Anton selitti, "että Itzig, jonka tunnen lapsuuteni ajoilta, vehkeilee isänne selän takana vapaaherraa vastaan. Se varoitus, jonka minä sain vapaaherran asioista, oli kuitenkin niin hämärä, etten siitä paljon viisastunut, vaan olin pakotettu ilmaisemaan sen vapaaherralle samassa muodossa kuin sen sainkin."
"Tuo Itzig hallitsee isääni", kuiskutti Bernhard, "hän on perheemme paha henki; jos isäni menettelee voitonhimoisesti vapaaherraa kohtaan, niin syy on Itzigin."
Sääliväisesti Anton myönsi sen. "Minun täytyy saada tietää, minkälaisissa suhteissa vapaaherra ja isäni ovat toisiinsa", jatkoi Bernhard; "minun täytyy tietää, mitä on tehtävä, jotta paroonin perhe voidaan auttaa pulastaan. Minä voinkin auttaa", huudahti sairas, ja jälleen valaisi valju ilon säde hänen kuihtuneita kasvojaan. "Isäni rakastaa minua. Hän rakastaa minua suuresti; nyt heikkona ollessani olen oikein saanut tuntea, kuinka hänen sydämensä on minuun kiintynyt. Illoin, kun hän tulee vuoteeni viereen ja sivelee kädellään otsaani, kun hän istuu minua vastapäätä, niinkuin te nyt istutte, ja katselee minua murheellisesti tuntikausia. — Wohlfart, onhan hän kuitenkin minun isäni!" Hän löi kätensä yhteen ja peitti kasvonsa pielukseen. "Teidän täytyy auttaa minua, rakas ystävä", aloitti hän jälleen, "teidän täytyy sanoa minulle, millä tavalla vapaaherra voidaan pelastaa. Minä vaadin sitä teiltä. Minä kysyn itsekin isältäni. Minä pelkään sitä hetkeä, jolloin rupean puhumaan hänelle tästä, mutta siitä päättäen mitä olette sanonut, ei hänkään tiedä kaikkea, tahi", lisäsi hän hiljaa supisten, "hän ei tahdo sanoa minulle kaikkea. Mutta teidän pitää mennä vapaaherran itsensä puheille."
"Älkää toki unohtako, Bernhard", vastasi Anton, "että paraimmalla tahdollakaan ei kenenkään ole sallittu sekautua sillä tapaa toisten asioihin. Kuinka hyvä tarkoituksemme saattaa ollakin, niin olen kuitenkin ummikko vieras vapaaherralle. Minun välitykseni voi hänestä, kuten teidän isästännekin, helposti tuntua julkealta tunkeilevaisuudelta, ja minä pelkään ettemme sillä keinoin saa paljonkaan hyvää aikaan. En sano että pidän tätä keinoa hyödyttömänä, mutta minä pidän sitä epävarmana. Ennemminkin on mahdollista, että te itse voitte vaikuttaa isänne toimenpiteisiin."
"Lähtekää kuitenkin vapaaherran puheille", pyyteli Bernhard hartaasti, "ja jos hän itse asettuu nurjaksi neuvoillenne, niin kääntykää neidin puoleen. Minä olen nähnyt hänet", jatkoi hän puolittain uneksivasti, "olen sen teiltä salannut, niinkuin ihminen salaa kalleimman salaisuutensa, mutta tänään pitää teidän saada tietää siitäkin. Minä tiedän kuinka kaunis hän on, kuinka ylväs hänen ryhtinsä, kuinka jalot hänen liikkeensä. Kun hän asteli nurmikon yli, oli hän kuin itsensä luonnon kuningatar; kirkas sädekehä loisti hänen päänsä ympärillä, ja minne hän vain katsahti, siellä kaikki kumartui hänen edessään… Hänen hampaansa olivat niinkuin helmet ja hänen rintansa kuin ruusuiset kummut", sanoi hän hiljaa ja vaipui jälleen patjoilleen, kädet ristissä ja sädehtivin silmin.
"Hänkin, poloinen poika!" huudahti Bernhard hiljaa sydämessään.
"Bernhard parka, nyt te haaveilette."
Bernhard pudisti hymyillen päätään. "Siitä päivästä lähtien tiedän, että elämämme ei ole pelkästään harmaa", hän sanoi; "se ei ole harmaa, mutta se on kolea. Tahdotteko siis lähteä puhumaan vapaaherran ja hänen tyttärensä kanssa?"
"Minä tahdon", vastasi Anton ja nousi pystyyn. "Mutta minä toistan teille vielä kerran, että teen silloin jotain tavatonta, joka helposti voi johtaa uusiin selkkauksiin, kenties meidät molemmatkin."