"Älä puhu maatilasta", rukoili vanhus. "Turhaa kaikki", huoahti
Bernhard, kääntyen seinään päin ja kätkien kasvot käsiinsä.
Ehrenthal istui aivan kukistuneena sairasta vastapäätä; hänkin huoahti syvään. "Kuule minua, poikani", pyysi hän vihdoin hiljaisella äänellä, "minä tahdon pitää tointa, että saan hankituksi hänelle toisen tilan, jota hän jaksaa hoitaa varoillaan. Oletko kuunnellut minua, oma poikani Bernhard?"
"Mene", huudahti Bernhard, ei tylysti vaan syvän tuskan antamalla ponnekkuudella; "mene ja jätä minut nyt yksikseni."
Ehrenthal nousi ja lähti huoneesta pää kumarassa. Viereisessä huoneessa hän käveli kiivaasti edestakaisin, väänteli käsiään ja puheli itsekseen katkonaisia sanoja. Ja sitten hän avasi uudelleen oven hyvin hiljaa, kävi Bernhardin vuoteen viereen ja kysyi vaikeroiden: "Etkö tahdo antaa minulle kättäsi, oma poikani?"
Bernhard makasi kasvot seinään päin eikä liikahtanut.
* * * * *
Sykkivin sydämin mainitsi Anton vapaaherran palvelijalle nimensä. "Wohlfart?" huudahti vapaaherra venytellen, ja muisto Antonin varoituskirjeestä vihiäsi hänen sydäntään. "Saata hänet sisään." Kylmällä päännyökkäyksellä hän vastasi Antonin syvään kumarrukseen. "Olen kai teille kiitollisuudenvelassa kirjeestänne", hän lausui; "etten ole tullut siihen vastanneeksi, niinkuin hyvä tarkoituksenne epäilemättä ansaitsi, johtuu paljoista töistäni ja suonette sen minulle anteeksi."
"Jos nyt uudestaan tulen saman asian vuoksi", aloitti Anton, "niin pyydän ettette pidä sitä tunkeilevaisuutena. Tulen tänne erään tuttavani pyynnöstä, joka on mitä hartaimmin kiintynyt teihin ja perheeseenne. Se on kauppias Ehrenthalin poika. Sairaus estää häntä itseään käymästä täällä, senvuoksi hän minun kauttani pyytää, että käyttäisitte hyväksenne vaikutusvaltaa, mikä hänellä on isäänsä. Jos arvelette hänen vaikutuksensa jollain tavalla olevan teille hyödyksi, niin piti minun pyytää teitä ilmaisemaan hänelle toivomuksenne."
Vapaaherra heristi korviaan. Nyt, kun onnetar hänet hylkäsi, kun hän itsekin tunsi antautuneensa tuuliajolle, tunkeutui hänen elämäänsä pyytämättä, kutsumatta, vennon vieraita ihmisiä, tuo Itzig, Wohlfart, Ehrenthalin poika. Wohlfartin tarjous kuulosti eriskummalliselta, mutta voisihan siitäkin ehkä olla apua sitä matoa vastaan, joka hellittämättä kalvoi hänen sydäntään, apua Ehrenthalin vaatimuksia vastaan ja sitä hirvittävää vaaraa vastaan, joka uhkasi hänen hyvää nimeään. "Minä tunnen tuota nuorta miestä perin vähän", sanoi hän arvokkaasti; "pyydän teitä ennen kaikkea selittämään minulle mistä johtuu, että tämä herra kunnioittaa minua niin tavattomalla osanotollaan."
Anton vastasi lämpimästi: "Bernhard Ehrenthalilla on jalo sydän ja hänen elämänsä on puhdas. Kirjojensa parissa kasvaneena hänellä on sangen vähän käsitystä isänsä asioista, mutta hän on tullut siihen arveluun, että tämä antaa kehnojen neuvonantajien taivuttaa itseään vihamielisiin toimiin teitä vastaan. Hänellä on vaikutusvaltaa isäänsä, hänen hieno kunniantuntonsa on käynyt hyvin levottomaksi, ja hän haluaa hartaasti pidättää isäänsä ryhtymästä sellaisiin toimiin, joita hän ei voi pitää kunniallisina."