Nyt joutuu Schmeie Pinkeles vallan suunniltaan, pudistelee mustia korvalliskutriaan ja vannoo sielunsa autuuden nimessä ja vahvasti parkuen, että hän ei voi myydä alle 41:n, johon Fink vastaa huomauttamalla, että makasiinirenki viskaa hänet ulos kadulle, jos hän jatkaa sellaista räyhäämistä. Sitten lähtee juutalainen katkeruudesta puuskuttaen ulos, mutta pistää heti jälleen ovenraosta päänsä sisään ja huutaa: "Mitä te antamas?"
"39", sanoo Fink ja katselee juutalaisen kiihkoista viittoilua ja irvistelyä samanlaisella kylmällä mielenkiinnolla, jolla fysiikantutkija seuraa galvaaniseen elementtiin ripustetun sammakon potkimista. Luku 39 synnyttää juutalaisen sielussa uuden räjähdyksen, hän käy uudestaan sisään ja vannoo sielunsa hornan alimmaiseen höyrykattilaan ja julistaa olevansa maailman inhottavin aatta, jos uskaltaisi myydä alle 41:n. Kun hän ei voi malttua noudattamaan Finkin monia kehotuksia olla ihmisiksi, huudetaan makasiinirenki todella sisään. Tämän jättiläisen ilmautuminen vaikuttaa niin tyynnyttävästi herra Tinkeleksen tunteisiin, että hän sanoo voivansa lähteä omin avuin ja lähtevänsäkin omin avuin, mutta jää siitä huolimatta aloilleen ja vaatii 40 1/2. Hampurilainen asiamies, maaseutukauppias ja konttorin muu henkilökunta ovat tällävälin vaienneet ja kuuntelevat jännitettyinä kaupanhierontaa; tällä kertaa Fink tyytyy lausumaan Schmeie paralle sydämellisen toivomuksen, että hän vihdoinkin suittisi matkoihinsa, koska hän oli täydellinen hupsu, jonka kanssa kukaan järki-ihminen ei ruvennut kauppoihin. Sen kuultuaan juutalainen kääntyy loukkautuneena ovea kohti ja katoaa todellakin näkyvistä. Ja jälleen alottaa uupumaton Braun keskeytyneen kertomuksensa: "Tämä myrsky oli tavallaan harvinainen onnettomuus, ja seurauksena siitä on, että kahvin hintain täytyy kohota"; ja herra Stephan todistelee, että itsemurhat ja muut tihutyöt ovat lisäytyneet luvussa sen jälkeen kuin rikkitikut keksittiin; ja Fink sanoo johtajalle, joka lukee äsken saamaansa kirjettä: "Hän suostuu kyllä kauppaan, jos lisään vielä puoli taaleria. Tahdotteko maksaa 39 1/2 taaleria?"
"Kuinka paljon villoja on?" kysyy kauppias.
"120 sentneriä", sanoo Fink.
"Ostakaa ne", sanoo kauppias ja lukee edelleen.
Jälleen tempaistaan ovi auki, sorina ja hälinä jatkuu entistä menoaan, ja Anton koettelee turhaan ymmärtää, kuinka on mahdollista tehdä villakauppoja, kun kerta myyjä on lähtenyt niin päättäväisesti matkoihinsa. Mutta silloin, juuri kun kolme tai neljä ääntä puhelee yht'aikaa ristiin rastiin huonetta, ovi avautuu jälleen aivan hiljan, ja Tinkeles hiipii varpaisillaan Finkin tuolin taa, laskee kätensä arastellen tämän olkapäälle ja kysyy alakuloisen tuttavallisesti: "Vot, mitä te oikke antamas?"
Fink käännähtää ympäri, hymyilee hänkin tuttavallisesti ja sanoo: "No, koska myyjänä olette juuri te, Tinkeles, niin annamme 39 1/2, mutta ainoastaan sillä nimenomaisella ehdolla, ettette hiisku siitä kellekään, muuten tarjous peruutetaan."
"Ei hiiskumas mittä", vastaa juutalainen, "siis antamas 40?"
Fink tekee närkästyneen eleen ja viittaa ovelle päin. Juutalainen meneekin, mutta pyörähtää kynnyksellä ympäri.
"Nyt se tulee", sanoo Fink. Jonka jälkeen juutalainen palaa takaisin hänen luokseen ja sanoo tavallista arvokkaammin: "Olkko menneks' 39 l/2, jos ottamas koko parttia."