Lenore katseli hätäytyneenä Antonia silmiin ja nykäsi tuolinsa lähemmäksi. "Te olette minulle kuin vanha kelpo ystävä, teille minä voin uskoa huoleni. Isä salaa äidiltä ja minulta, mikä häntä oikein vaivaa — ah, ja hän itsekin on vuosi vuodelta muuttunut paljon entisestään! Hän on tarvinnut paljon rahoja tehtaaseensa, ja häneltä puuttuu niitä usein vieläkin, sen tiedän. Joka päivä äiti ja minä rukoilemme Jumalaa antamaan meille jälleen rauhan takaisin, samanlaisen ajan kuin silloin, kun tulin teidät tuntemaan. — Heti kun saan jotain kuulla, pitää teidän saada se tietää. Minä kirjoitan teille", hän huudahti päättäväisesti; "sittekuin Eugen tulee tänne lomalleen, saa hän tulla puheillenne."
Sitten lähti Anton vapaaherran asunnosta mieli kuohuksissa kauniin ystävättären tapaamisesta, täynnä palavaa halua vaikuttaa perheen parhaaksi. Ulko-ovella häntä vastaan tuli herra Ehrenthal. Äänettömästi tervehtien hän riensi tuon vaarallisen miehen ohi, joka huusi hänen peräänsä, että hän kävisi katsomassa hänen poikaansa Bernhardia.
* * * * *
Ehrenthalilla oli ollut moniaita murheellisia päiviä; koko elämässään hän ei ollut huokaillut ja pudistellut päätään niin paljon kuin nyt. Turhaan kyseli rouva Sidonie tyttäreltään: "Mikä tuohon mieheen on oikein mennyt, kun hän niin huokailee?" Turhaan koetti Itzig elähyttää isäntänsä murtunutta mieltä loihtimalla hänen silmäinsä eteen houkuttelevia tulevaisuudenkuvia. Kaikki kauna ja tyytymättömyys, mikä oli keräytynyt kauppiaan sieluun, purkautui nyt hänen kirjanpitäjänsä pään yli. "Te olette se ihminen, joka neuvoitte minua noihin juoniin paroonia vastaan", ärjäsi hän tälle Bernardin vihastumista seuranneen päivän aamulla. "Tiedättekö te, mikä te oikein olette? Epärehellinen mies te olette."
Itzig katsahti ällistyneenä isäntänsä kasvoihin ja kohautti olkapäitään. "Mitä te oikeastaan epärehellisellä miehellä tarkoitatte? Älkää puhuko niin pehmeitä, Ehrenthal." Silloin päästi Ehrenthal jälleen yhden syviä huokauksiaan, loi äkäisen katseen Veiteliin ja hautasi päänsä sanomalehden taa.
Kahta päivää kauemmin hän ei jaksanut kestää poikansa tuskaa; Bernhard kävi ilmeisesti huonommaksi ja torjui ärtyneesti kaikki vanhempain suostuttelut. "Minun täytyy uhrata jotakin", sanoi Ehrenthal itsekseen; "minun täytyy hankkia hänelle jälleen lepoa öiksi, niin että hän lakkaa huokailemasta ja ähkimästä. Minä tahdon ajatella poikaani ja hankkia paroonille tuon toisen tilan Rosminin luota, johon hänen rahansa ovat kiinnitetyt, ja jollei se käy päinsä, niin pelastan hänelle rahansa ilman vähäisintäkään voittoa itselleni. Minä menetän silloin kaupoissa, jotka voisin tehdä Löwenbergin kanssa, enemmän kuin tuhannen taaleria. Arvaanpa että se liikuttaa Bernhardin mieltä." Sitten hän pani päättäväisesti hatun päähänsä, veti sen syvään otsalle, siten kukistaakseen aivoissaan kuohuvat kapinalliset ajatukset, ja lähti velkamiehensä asuntoon.
Vapaaherrassa tuo odottamaton vierailu herätti suurta hätää, niinkuin tätänykyä jokainen rahamiesten käynti hänen luonaan oli salvata häneltä hengen. Tuskin on varoittaja ennättänyt lähteä, kun itse vihollinen saapuu. Nyt hän varmaankin vaatii minulta hypoteekin virallista luovutusta ja sitten seuraa armotta loppu kaikesta! Mutta iloisesti hän tuli yllätetyksi, kun Ehrenthal vapaaehtoisesti ja kohteliain sanoin tarjoutui matkustamaan hänen puolestaan Rosminiin ja tarvittaessa sieltä etemmäksikin edustaakseen häntä puolalaisen herraskartanon myynnissä. "Minä tahdon ottaa avukseni luotettavan miehen, oikeuskomissaario Waltherin Rosminista, jotta tiedätte kaiken käyvän niinkuin pitääkin. Te annatte minulle valtakirjan, jolla voin tehdä tarjouksia, tilasta ja kiihottaa ostajien kauppaintoa siihen saakka, että hypoteekkinne tulee katetuksi kauppasummalla, jonka toinen maksaa."
"Tiedän kyllä että tämä käy välttämättömäksi", sanoi vapaaherra; "mutta Jumalan tähden, Ehrenthal, mitenkäs sitte, jos kartano jää meidän käsiimme?"
Ehrenthal kohautti hartioitaan. "Tiedättehän etten minä suositellut teille hypoteekin ostamista, voinpa sanoa että kieltelinkin teitä siitä, jos oikein muistan. Jos olisitte silloin seurannut neuvoani, niin ehkä ette olisi ostanutkaan koko hypoteekkia."
"Se on nyt kerran tapahtunut, minkäpä sille enää tekee", vastasi parooni ärtyneesti.