Kun hän kuutamossa näki edessään suuren liiketalon mahtavat hahmopiirteet, alakerran akkunat varustettuina rautaristikoilla, kellarien ja maanalaisten holvien rautaovet, selvisi hänelle pulmansa yht'äkkiä: jos kuka mies kykeni auttamaan, niin se oli hänen isäntänsä. Tämän terävä silmä pystyi tunkeutumaan kaikkiin salaperäisiin ongelmiin, joiden uhriksi parooni oli sortunut; hänen rautaisen voimansa tieltä täytyi niiden roistojen väistyä, jotka pitelivät tilanomistajaa ja hänen maatilaansa kynsissään. Niin, ja hänellä oli suuri sydän, hän osui kohta oikeaan, vaivatta ja taistelutta. Anton katsahti ensi kerroksen akkunoihin. Koko kadunvartinen pääty oli pimeänä, ainoastaan kulmahuoneesta häämötti vielä valoa. Se oli kauppiaan työhuone. Tehden nopean päätöksen etsi Anton palvelijan käsiinsä ja pyysi ilmoittamaan tulonsa herra Schröterille. Kummastuneena tämä katsahti sisäänastuvaan Antoniin. "Mikä asia teidät tuo näin myöhään? Onko jotain tapahtunut?"
"Pyydän teiltä neuvoa, pyydän teiltä apua", huudahti Anton.
"Itsellennekö vai toisille?"
"Eräälle perheelle, jonka tuttavaksi olen sattuman kautta tullut. Se sortuu peräti, jollei väkevä ystävänkäsi käy torjumaan tuhoa sen päältä." Sitten Anton kertoi hätäisesti tämäniltaiset kokemuksensa, ja tarttuen kiihkossaan kauppiasta käteen hän huudahti: "Mitä siellä sain nähdä, oli minusta hirmuista. Armahtakaa te noita onnettomia naisia ja käykää auttamaan heitä."
"Auttamaan?" kysyi kauppias totisesti. "Kuinka sen voisin tehdä? Onko teille annettu toimeksi pyytää minun apuani, vai oma lämmin myötätuntonneko se asettaa tämän vaatimuksen minulle?"
"En ole mitään sellaista tointa saanut", myönsi Anton; "ainoastaan osanottoni vapaaherran naisten suruun saa minut vetoomaan teihin."
"Ja millä oikeudella te ilmaisette minulle nämä asiat, jotka tuon tilanomistajan rouva on varmaankin vain syvimmässä luottamuksessa kertonut teille itsellenne?" kysyi kauppias pidättyvästi.
"En luule sanovani liikoja kun mainitsen teille, että ne muutaman päivän perästä eivät enää ole salaisuus syrjäisillekään."
"Te olette tällä haavaa tavattomasti kiihoittunut, muuten ette unhottaisi että missään tapauksessa ei kauppias, konttorini ensimmäinen kirjeenvaihtaja, saa ilmoittaa vieraille moisia asioita ilman asianomaisten erityistä suostumusta. Itsestään on selvää, että minä en tule väärinkäyttämään hätiköityä luottamustanne; mutta kaikissa tapauksissa, Wohlfart, menettelynne oli ristiriidassa liiketapojen kanssa." Anton vaikeni hämillään. Hän tajusi isäntänsä olevan oikeassa, mutta sittekin hänestä tuntui kovalta, että tämä kävi sellaisena hetkenä moittimaan häntä liiasta luottavaisuudesta. Kauppiaskin käveli kotvan aikaa vaitonaisena kamarinsa lattialla; vihdoin hän pysähtyi Antonin eteen. "Minä en nyt kysy, mikä teidät on saanut ottamaan niin lämpimästi osaa tuon perheen kohtaloon; pelkään vain, että tuttavuudestanne saatte kiittää Finkiä."
"Te saatte kuulla kaiken", virkkoi Anton nopeasti.