Anton oli vähitellen päässyt perehtymään vapaaherran liikeasioihin. Ainoastaan sen seikan tämä salasi koko ajan huolellisesti puolisoltaan, että hän oli myynyt ensimmäisen kiinnityksen kahteen kertaan. Hän väitti Ehrenthalin vaatimusta perusteettomaksi ja lausui epäilevänsä, että Ehrenthal oli itse toimeenpannut tuon varkauden konttorissaan. Se oli todenteolla käynyt hänen vankaksi vakaumuksekseen. Siten ei Itzigin nimeä mainittu ollenkaan Antonin kuullen, ja asianajajankin epäillessä Ehrenthalia kävi Antonin mahdottomaksi koettaa saada tältä itseltään minkäänlaista selvitystä asiaan.

* * * * *

Antonin ja johtajan välit olivat käyneet niin kireiksi, että koko konttori joutui siitä kummiinsa. Otsa rypyssä katseli kauppias Antonin tyhjää paikkaa, kun tämä jolloinkin oli poissa työaikana; ja tämän läsnäollessa, mielenliikutusten ja yövalvonnan kalventamana, ei hän tuntunut panevan apulaiseensa ollenkaan huomiota. Hän näytti tulleen yhtä välinpitämättömäksi Antonin konttoritoiminnasta kuin aikoinaan Finkin epäsäännöllisestä työskentelystä. Yksin sisartaankin kohtaan hän pysyi äreän vaitonaisena; Sabinen yrittäessä arkaillen siirtää puhetta Wohlfartiin hän lopetti keskustelun lyhyeen. Antonin sydän nousi kapinaan tällaista kylmyyttä vastaan. Kotia palattuaan häntä oli kohdeltu kuin omaa lasta, ylistelty ja hemmoiteltu; ja nyt häntä nureksittiin kuin päiväpalkkalaista, joka ei edes ansainnut leipää mikä hänen eteensä viskattiin. Hän tunsi tulleensa käsittämättömien oikkujen leikkikaluksi. Sellaista kohtelua hän ainakaan ei ollut talonväen puolelta ansainnut. Siksipä hän murjotti pahantuulisena perheen päivällispöydässä, äreänä ja vähäpuheisena työpöytänsä ääressä; mutta iltaisin, huoneensa yksinäisyyteen vetäydyttyään, hän tunsi usein niin vihlovaa tuskaa verratessaan nykyisyyttä ja entisyyttä toisiinsa, että hän hypähti vimmoissaan pystyyn ja tömisteli kiivaasti jalkaansa permantoon.

Yksi lohdutus hänellä vain oli: Sabine ei ollut hänelle vihainen. Hän tosin näki tätä enää ylen harvoin. Pöydässäkin neiti istui vaitonaisena ja vältti puhuttelemasta Antonia, mutta tämä tiesi kuitenkin, että hän myönsi hänen olevan oikeassa. Muutamia päiviä tuon kohtalokkaan puhelunsa jälkeen kauppiaan kamarissa Anton seisoi yksin ison vaa'an vierellä, katsellen kuinka makasiinirengit hääräilivät portin edustalla rahtivaunujen kimpussa. Silloin tuli Sabine portaita alas ja kulki niin läheltä yksinäistä mietiskelijää, että hänen hameensa kosketti tätä. Anton kavahti taapäin ja teki kylmän-kohteliaan kumarruksen. "Minulle te ette saa käydä vieraaksi, Wohlfart", sanoi impi hiljaa ja katsahti rukoilevasti nuorta miestä silmiin. Se oli vain haihtuvainen hetki, lyhyt sanaton tervehdys, mutta molempain kasvot hohtivat iloisesta liikutuksesta.

Sitten saapui se ajankohta, jolloin herra Jordanin oli määrä erota liikkeestä. Johtaja kutsui Antonin pieneen konttoriinsa. Ilman tähänastista tylyyttä, mutta myöskin ilman vähintäkään sydämellistä sävyä hän puheli seuraavasti: "Olen teille aikaisemmin lausunut aikomukseni olevan asettaa teidät Jordanin tilalle hoitamaan toiminimen prokuraa. Viime viikkoina ovat voimanne kuitenkin olleet hajoitetut vieraisiin asioihin suuremmassa määrässä kuin minun sijaiseeni nähden on suotavaa; senvuoksi kysyn teiltä itseltänne, luuletteko kykenevänne tästälähin hoitamaan Jordanin tointa?"

"En", vastasi Anton.

"Voitteko ilmoittaa minulle jonkin — ei vallan etäisen — aikamäärän, jolloin olette vapaa nykyisistä sivutoimistanne?" kysyi kauppias. "Siinä tapauksessa koettaisin lähiviikkoina pitää jotain neuvoa töitten suorittamiseksi."

Anton vastasi alakuloisesti: "En voi vielä määrätä, milloin olen jälleen täysin aikani herra; tunnen että muutenkin säännöttömyydelläni kiusaan liiaksi kärsivällisyyttänne. Senvuoksi pyydän teitä, herra Schröter, että paikkaa täyttäessänne ette ota minua lainkaan huomioon."

Kauppiaan otsa kävi ryppyihin, ja ääneti nyökkäsi hän Antonille jäähyväisiksi. Sulkiessaan oven perästään Anton tunsi, että tuona hetkenä olivat hänen ja isäntänsä välit rikkoutuneet lopullisesti ja korjaamattomasti. Hän istui työpaikalleen ja nojasi pään käsiinsä. Heti sen jälkeen huudettiin Baumann johtajan puheille, ja hän sai Jordanin paikan. Etukonttoriin palatessaan hän astui Antonin luo ja sanoi hänelle hiljaa: "Minä kieltäydyin rupeamasta toimeen, mutta herra Schröter vaati sitä kivenkovaan. Tunnen tekeväni väärin teitä kohtaan." — Ja samana iltana herra Baumann luki kamarissaan Samuelin ensimmäisestä kirjasta luvun kiukkuisesta kuningas Saulista, johon hän sydämessään johtajaa vertasi, ynnä Jonathanin ja vainotun Davidin uskollisesta ystävyydestä ja virkisti siten sydäntään.

* * * * *