Sabine nousi hämmästyneenä seisomaan, kun Anton kerkein askelin saapui hänen eteensä. "Vastustamaton pakko ajaa minut teidän luoksenne", toimitti nuori mies kiihkeästi. "Minun pitää nyt ratkaista koko tulevaisuuteni, mutta tunnen itseni epävarmaksi enkä uskalla luottaa omaan arvostelukykyyni. Te olette aina ollut minulle suopea, ylevämielinen ystävä, jo ensi päivästä alkaen kun tähän taloon tulin. Minä olen tottunut katselemaan ylös teihin ja ajattelemaan teitä kaikessa, mikä täällä mieltäni liikuttaa. Antakaa minun nyt tänäänkin kuulla teidän suustanne, mitä te hyvänä ja oikeana pidätte. Minulle on rouva von Rothsattel tehnyt tarjouksen, että rupeisin vapaaherran valtuutettuna asianhoitajana vakinaisesti hänen palvelukseensa. Pitääkö minun ottaa tämä tarjous vastaan vai jäädäkö tänne? Itse en tiedä mitä tehdä; sanokaa te minulle, mikä on oikein minulle ja toisille."
"En minä", sanoi Sabine peräytyen taapäin, ja hänen poskensa kalpenivat. "Minä en uskalla käydä sitä päättämään. — Ja itse te ette sitä enää tahdo tehdä, Wohlfart, sillä te olette jo tehnyt päätöksenne."
Anton katseli vaieten eteensä.
"Te olette ajatellut erota tästä talosta, ja ajatuksesta on tullut halu. Ja minun pitäisi nyt myöntää teidän olevan oikeassa ja ylistää päätöstänne jaloksi. Sitä te minulta vaaditte", jatkoi hän katkerasti. — "Mutta minä en sitä voi, Wohlfart, sillä minua murehduttaa teidän eronne meiltä."
Hän kääntyi selin neuvonpyytäjään ja tuki itseään tuoliin.
"Oi älkää suuttuko minuun, neiti Sabine", rukoili Anton, "sitä en jaksaisi enää kestää. Minä olen viime viikkoina kärsinyt paljon. Herra Schröter on yht'äkkiä riistänyt minulta mielisuosionsa, jota kauan pidin elämäni suurimpana aarteena. Minä en ole ansainnut hänen kylmyyttään.
"Eihän se ole ollut mitään väärää, jota viime aikoina olen tehnyt, ja hänen suostumuksellaan minä sen olen tehnyt. Hänen hyvyytensä oli kaiketi hemmoitellut minua liiaksi, senvuoksi olen myöskin sitä syvemmin tuntenut hänen nurjuutensa. Ja jos mikään oli omiaan rauhoittamaan minua, niin oli se ajatus että te ette ainakaan minua tuomitse. Älkää siis olko nyt kylmä minua kohtaan, se tekisi minun kurjuuteni ikuiseksi. Minulla ei ole maan päällä ainuttakaan sielua, jolta voisin pyytää rakkautta ja ymmärtämystä epäilyksissäni. Jos minulla olisi sisar, niin hänen sydämelleen minä tänään kolkuttaisin. Te ette tiedä, mitä teidän tervehdyksenne, teidän iloinen kädenlyöntinne on merkinnyt minulle yksinäiselle tähän päivään asti. Älkää kääntykö kylmästi pois minusta, neiti Sabine."
Sabine oli kauan vaiti, ja yhä pois kääntyen hän viimein kysyi: "Mikä teitä oikeastaan kiehtoo noihin vieraisiin ihmisiin? — Onko se jokin iloinen toivo — vai pelkkä säälikö vain? Olkaa ankarampi itseänne kohtaan kuin minä voin teille olla, kun siihen kysymykseen vastaatte itsellenne."
"Mikä minulle nyt tekee mahdolliseksi erota täältä, sitä en tiedä itsekään. Jos tuolle tunteelle koetan etsiä nimeä, niin on se kiitollisuutta erästä kohtaan heistä. — Hän se ensimmäisenä lausui ystävällisen sanan kulkijapojalle, kun tämä yksinään vaelsi maailmalle. Olen ihaillut häntä hänen entisen elämänsä rauhallisessa loistossa. Olen usein lapsellisesti hänestä unelmoinut. Oli aika, jolloin hellä tunne häntä kohtaan täytti koko sydämeni; silloin luulin olevani iäksi kahlittu hänen kuvaansa. Mutta vuodet kasvattivat nurmea tuolle tunteelle, minä katselin ihmisiä ja elämää toisin silmin. Sitten tapasin hänet jälleen, hädissään, onnettomana, epätoivoissaan, ja sääli ja liikutus kävivät minussa ylivoimaisiksi. Ollessani etäällä hänestä tiedän, että hän on minulle vieras olento, mutta kun seison hänen edessään, en tunne muuta kuin hänen vihlovan tuskansa. Silloin, kun minun täytyi erota hänen seurapiiristään äkkiä kuin ilmijoutunut pahantekijä, silloin riensi hän jälkeeni, ja ivallisesti hymyilevän seuran nähden hän ojensi minulle kätensä ja tunnusti olevansa ystäväni. Ja nyt hän tulee ja vaatii minun kättäni auttamaan ja tukemaan hänen isäänsä. Pitääkö minun kieltää se häneltä? Minä en itse tiedä, eikä kukaan voi sitä minulle sanoa, ei kukaan muu kuin ainoastaan te."
Sabine oli notkistanut päänsä aina tuolin selkänojaan saakka. Nyt hän oikaisi nopeasti itsensä suoraksi ja huudahti kyyneleet silmissä, rakkaudesta ja tuskasta väräjävällä äänellä: "Seuratkaa te ääntä, jonka tunnette kutsuvan itseänne! Lähtekää, Wohlfart, lähtekää!"