"Niin onkin, oikea erämaa", huokasi Anton; "toivokaamme, että perillä näyttää paremmalta."
Sitte jatkui matka äänettömästi. Vihdoin ajuri pysähdytti hevoset erään lätäkön viereen, riisui ne valjaista, välittämättä yhtään matkustajista, ja vei ne lätäkön partaalle.
"Mitä hittoa tämä tietää?" huudahti Karl hypähtäen alas vaunuista.
"Ruokin niitä", murahti renki nyreästi ja murtaen oudosti.
"Olenpa utelias näkemään miten se käy", sanoi Karl matkatoverilleen.
"Ei ainakaan vaunuissa ole kauranhiventäkään."
Mutta hevosetpa näyttivät, että ne tulivat toimeen kauroittakin; ne kurottivat takkuiset kaulansa maaperään ja hamusivat suuhunsa ruohoja ja lehtiä lätäkön reunalta; laihan rehun huuhtimeksi ne särpivät lätäköstä kuravettä. Mutta itseään varten renki otti istuimensa alta esiin laukun ja leikkasi puukolla leipää ja juustoa, katsomattakaan matkustajiin.
"Kuulehan, Ignaz tai Jakob tai mikä sinä olet", huudahti Karl tuupaten häntä kylkeen, "kuinka kauan tulee aamiaisesi kestämään?"
"Tuntikauden", vastasi mies suu täynnä.
"Entä kuinka pitkältä vielä on tilalle?"
"Kahden tunnin matka, jollei enemmänkin."