"Minne tuo luukku vie?" kysyi Anton osoittaen lattiaan. "Siellä on kellarintapainen", vastasi metsänvartija epäröiden.
"Onko se holvattu?" Anton tiedusti. "Saatanhan viedä teidät sinne, jos tulette yksinänne minun kanssani."
"Odottakaa meitä pihalla", huusi Anton pirttiin jääneille seuralaisilleen.
Metsänvartija sytytti lampun, lukitsi tarkoin kamarinoven ja laskeutui lamppu kädessä edeltä. "Enpä olisi uskonut", hän mutisi, "että minun piti vielä eläissäni näyttää salaisuuteni syrjäisten silmille." Muutamat portaat johtivat ahtaaseen holviin, joka sai hiukan valoa seinämuurissa olevasta raosta. Mutta yhdellä seinällä oli perusmuuri puhkaistu, ja matala kynnys johti maanalaiseen käytävään, jota teräväkulmaisesti pystytetyt puunrungot kannattivat.
"Tämä on minun mäyränkoloni", sanoi metsänvartija ja valaisi lampulla kolmikulmaista mustaa aukkoa; "käytävä johtaa maan alitse nuoreen metsään. Se on yli neljäkymmentä askelta pitkä, ja sen kaivaminen kysyi minulta työtä. Sitä tietä minä ryömin ulos talosta ja jälleen sisään, ilman että kukaan minua keksii; ja sitä seikkaa saan kiittää siitä, että olen täällä tullut näinkin kauan toimeen, sillä se on syynä, miksi nuo typerät talonpojat pelkäävät minun taikavoimaani. Aina kun ne olivat vainunneet minun olevan kotona ja sitten luulivat saavansa rauhassa ryöstää metsää ja riistaa, ilmestyin minä äkkiä heidän taaksensa. Kymmenisen vuotta takaperin karkasi muuan rosvojoukko majalleni aikoen riistää henkenikin, mutta minä pujahdin kuin mäyrä tieheni tätä putkea pitkin. Älkää ilmaisko kellekään, mitä nyt olen teille näyttänyt."
Anton lupasi sen, ja sitten molemmat palasivat pihalle toisten joukkoon. Siellä oli Karl ottanut urakakseen kiinnittää vangitun nuoren ketun ruokakaukalon neljän kiilan väliin, jotka hän löi maahan. Kettu oli kuitenkin kiittämätön husaarin antamasta avusta, sillä se ärhenteli vimmatusti häkissään ja kiskoi ketjujaan päästäkseen iskemään hampaansa miehen käsiin ja pohkeisiin. "Tahdotko sinä suudella kättäni, pikku punapää", huusi Karl vasaroidessaan kiiloja; "kohteliaspa sinä osaat ollakin, poikaseni, ja kuinka lempeät ja uskolliset silmät sinulla on! Kas niin, nyt on työ valmis; juokse nyt ateriallesi. Hei vain, kohta se totteli sanaani! Oikein siivo eläin, sillä on aivan teidän luonnonlaatunne, metsänvartija."
Tämä nauroi. "Osaatteko te asetella ketunrautoja?"
"Luulisinpä osaavani", sanoi Karl. "Täälläpäin on enemmänkin tuollaisia veikkosia", jatkoi metsänvartija; "jos teille sopii, niin lähdemme ensi sunnuntaina yhdessä asettamaan rautoja."
Sitten lähtivät kaikki parhaassa sovussa tarkastamaan metsää. Anton huusi metsänvartijan vierelleen ja antoi tämän selittää hänelle tärkeimmät seikat. Vanhuksella ei kuitenkaan ollut paljon hyvää kerrottavana; hakkuukelpoista metsää oli tuskin senkään vertaa jälellä, mitä kartano tarvitsi omaan talouteensa. Vanha ryöstöhakkuu oli raiskannut metsää mitä raaimmalla tavalla. Kun vartija metsänreunaan tultua otti kunnioittavasti lakin päästään ja tiedusti, mihin aikaan hän huomenna tulisi linnaan, silloin oli Antonilla se iloinen tieto, että hänen oli hyvin onnistunut salata toiselta oma sisäinen epävarmuutensa, joka häntä häiritsi niin pahasti näissä uusissa olosuhteissa.
"Katsoppas", sanoi hän uskotulle ystävälleen, kun molemmat illalla jälleen istuivat yhdessä vihreän kaakeliuunin edessä, "tämä seikka se juuri on minun suurin suruni täällä. Minä tunnen tietämättömyyteni ja avuttomuuteni jokaista renkiä puhutellessani; ja kuitenkin vaatii toimeni herättämään kaikissa kunnioitusta ja velvollisuudentuntoa. Kuinka vähän pelkällä hyvällä tahdolla saa aikaan, sen olen näinä kahtena päivänä saanut yllin kyllin tuta. Annappas minulle nyt hyvä neuvo. Mitä meidän kaikkein ensiksi täytyy toimittaa talouden hyväksi?