Kenellä mainett' taistelosta?
Se jalon onpi ritarin,
Vuos _puna_hurme hiirakosta,
Sit' tiukkui satulastakin
[Rothsattel = punasatula].
Kaksi viimeistä säettä Rothsattelin suku tulkitsi tarkoittavan sitä itseään ja piti senvuoksi punahiirakkoa rakkaampana kuin muita hevosia. Mutta kun tällainen väri on hyvissä hevosissa jokseenkin harvinainen, ei vapaaherraa ollut milloinkaan onnistunut tyydyttää mielihaluaan. Nytpä satutti kohtalo erään lähiseudun hevoskauppiaan tuomaan parin juuri sellaisia hevosia linnaan kaupaksi. Sokea parooni ihastui niihin silmittömästi, niin että naisetkin tulivat liikutetuiksi hänen nykyään niin harvinaisesta ilonpuuskastaan; hän antoi taukoamatta kuljettaa hevosia ohitseen, ratsastaen ja vaunujen eteen valjastettuina, kuunteli tuntijankorvalla niiden jalaniskentää, tunnusteli sormin niiden jäseniä, kysyi Karlinkin mielipidettä ja päätti ilahduttaa puolisoaan antamalla ne tälle lahjaksi. Hätäytyneenä sellaisesta tarpeettomasta rahanmenosta Karl juoksi Antonin puheille ja ilmaisi hänelle uhkaavan vaaran. Anton lähti jälleen vastaanottohuoneeseen, mutta tällä kertaa hän ei tavannutkaan kuulevaa korvaa. Paroonitar myönsi hänen tosin olevan oikeassa, mutta pyysi mitä hartaimmin, että hänen puolisonsa saisi tämän ainoan kerran noudattaa mielihaluaan. Vihdoin vietiin hiirakot kaikessa hiljaisuudessa talliin, ja ostaja antoi kauppiaalle, paitsi molempia raudikoita ja kaiken käteisrahansa, lupauksen, että tämä saisi ensi sadosta ostaa kaksisataa vakkaa [1 vakka = 55 litraa] kauroja ylen alhaisesta hinnasta. Anton ja Karl saivat tietää viimeisestä ehdosta vasta useita kuukausia myöhemmin ja katkeroituivat tietysti kovasti tilan omien etujen vuoksi.
Metsänvartijalla oli alusta pitäen se paha onni, että hänen persoonansa ei ollut isäntäväen mieleen. Kenties riitti vapaaherran mieltä kääntämään hänelle epäsuosiolliseksi pelkästään jo se seikka, että Anton oli elävästi kuvaillut ensi yhtymistään tuon metsähiiden kanssa, joka kantoi kaunaa kaikkia entisiä tilanomistajia kohtaan. Paroonitarta loukkasi vanhuksen karkea käytös, häneltä kun pitkässä yksinäisyydessään oli kadonnut kaikki siloinen notkeus, jollaista herrasperhe odotti alustalaisiltaan. Eräänä iltana teetä juotaessa sai Anton kummakseen kuulla, että aikomuksena oli erottaa metsänvartija toimestaan, ennenkuin hän palvelusvuosiensa perusteella voisi vaatia vanhuudeneläkettä. Sijaan piti otettaman nuorempi mies, joka tarpeen tullen voisi vapaaherran liveriin puettuna tehdä palvelusta kuskipukilla ja pöytätarjoilussa. Antonin oli vaikea salata närkästystään selittäessään, että rajun ja epävarman naapuriston takia tilalla tarvittiin juuri tuollainen kokenut mies, jota jokainen seudun metsärosvo pelkäsi ja jonka entisyys takasi paljon suurempaa luotettavuutta kuin mitä vento vieraalta voi odottaa. Tässä asiassa asettui Lenore hänen puolelleen, ja vapaaherran vetäytyessä jäätävään jäykkyyteensä ja paroonittaren rypistäessä otsaansa tuuma sai hiljaisen hautauksen.
Eikä Lenorekaan ollut sellainen, joksi Anton oli häntä unelmoinut. Alati hän oli Lenorea kunnioittanut ylhäisenä neitosena ja vastaanottanut tämän sydämellisen luottavaisuuden jonain erityisenä suosionosotuksena. Mutta nyt hälveni tuo ylimyksellinen harhakuva. Anton tunsi jokapäiväisestä näkemistään tarkoin neitosen pitsihihain mallin ja huomasi hyvin repeämänkin arkihameessa, josta huoleton Lenore ei pitänyt väliä. Keskusteltaessa hän tuli pakostakin panneeksi merkille hänen puuttuvan tietomääränsä. Neidin suuret elämänvaatimukset eivät häneen tehonneet enää vähääkään, ja tuskinpa hän enää olisi pieksänyt Fink ystäväänsä tämän ivallisen kysymyksen johdosta, oliko neidillä henkevyyttä. Hän kyseli sitä nyt itseltäänkin ja vastasi kysymykseen kylmän järkevästi. Lenore ei ollut hankkinut itselleen niin paljon oppia kuin eräs toinen hänen tuntemansa impi, eikä edes hänen tunne-elämänsäkään ollut erityisen hienostunut; mutta hän oli hyvä ja terve luonne, tunteissaan raittiin voimakas ja johtopäätöksissään rehellinen. Ja kaunis hän oli. Aina oli Anton pitänyt häntä kauniina, mutta nuorukaisen hellä kunnioitus oli kauan ympäröinyt immen persoonan jonkinlaisella pyhyyden pilviverholla. Nyt, kun hän näki tämän joka päivä, yksinkertaisessa aamupuvussa ja työpäivän arkitunnelmassa, katosi tuo sädekehä, mutta sen sijaan Anton tunsi neitosen kukoistavan nuoruuden koko lumousvoiman.
Usein hänellä oli syytä olla tyytymätön Lenoreenkin. Kohta ensi päivinä tämä oli hartaasti pyydellyt saada jotain hyödyllistä askaretta talossa. Anton vastasi, että talouden silmälläpito ja varsinkin tarkka keittiön kirjanpito oli varsin hyödyllistä askaretta. Hän viivoitti neidille tilikirjan valmiiksi, ja kun tämä oli tottumaton seuraamaan suoria sarekkeita, tunsi Anton salaista iloa saadessaan opettaa häntä siihen. Lenore antautui erinomaisella innolla uuteen tehtäväänsä ja juoksi sen kymmenet kerrat päivässä keittiöön saamaan vanhalta Babettelta tarvittavia tietoja. Mutta hänen laskelmansa näyttäytyivät sangen epävarmoiksi ja Babetten salamyhkäiset merkinnät niitä paljon luotettavammiksi. Ja kun Lenore oli viikon päivät hoitanut tunnollisesti tilikirjaa, tuli kauniita päiviä, jolloin aurinko paistoi niin houkuttelevasti; silloin hän ei voinut pidättyä lähtemästä metsänvartijan kanssa metsästämään tahi hyppäämästä ponynsa selkään ja laskettamasta kauas kotitilan rajojen taa; silloin unohtuivat tykkänään mielestä kaupunkitilaukset, keittäjätär ja kirjanpito.
Sitten hän tahtoi lueskella historiaa ja opiskella Antonin johdolla hiukan englanninkieltä. Anton oli mielissään siitä päähänpistosta. Mutta vuosiluvut olivat mahdottomat muistaa, vieraan kielen sanat olivat hirvittäviä — Lenore pakeni noiden hieroglyyfien äärestä ja juoksi talliin hevosten luo tahi aina voudin asuntoon saakka, missä hän suuresti huvitettuna katseli Karlin näppärää askartelua höylä- ja sorvipenkin ääressä. Kun Anton kerran kävi hakemassa häntä englannintunnille, löysi hän neitosen viimein Karlin kamarista, missä hän höylä kädessä innokkaasti valmisteli kuskipukkia uuteen rekeen. Hyväluontoisesti hymyillen Lenore sanoi ankaralle oppimestarilleen: "Älkää te vaivatko itseänne niin paljon minun tähteni, Wohlfart. En minä opi mitään, minulla on aina ollut kova pää."
* * * * *
Jälleen peitti lumi maan, ja auringonpaisteessa, kimmelsivät metsä ja lakeus miljoonin jääkristallein. Karl laitteli kohta rekiä kuntoon, vanhan kaksi-istuimisen sekä Lenoren kilpa-ajoreen, jonka hän itse oli valmistanut ja neidin avulla maalannut korealla öljyvärillä. Aamuvastaanotossa Anton oli sanonut paroonittarelle, että hänen täytyi iltapäivällä lähteä Tarowiin erään poliisiasian vuoksi. "Me tunnemme Tarowskin perheen vesikylpylän ajoilta", vastasi paroonitar. "Siellä seurustelimme ahkeraan rouva von Tarowskan ja hänen tyttärensä kanssa. Toivoisin hartaasti, ettei vapaaherra aivan pysyisi erillään naapureistaan; ehkäpä voin hänet taivuttaa siihen, että hän tänään lähtee meidän kanssamme sinne vierailulle. Joka tapauksessa me naiset tahdomme käyttää tätä tilaisuutta hyväksemme, ja rohjeta teidän turvissanne lähteä rekiretkelle sinne."
Anton mainitsi varovaisesti kadoksiin joutuneesta Bratzkysta ja omasta epäluulostaan tämän asian johdosta. "Sehän on vain epäluuloa", vastasi paroonitar sovitellen, "ja meillä on epäämätön velvollisuus käydä tervehdysvierailulla sen perheen luona. Enkä minä muuten voi uskoakaan, että herra von Tarowski itse olisi ryöstöön ottanut osaa."
Iltapäivällä ajoivat reet valtaoven eteen, paroonitar istui puolisonsa kera isompaan, ja Lenore tahtoi välttämättä itse ajaa uutta kilparekeään. "Wohlfart istuu taakseni takaistuimelle", hän määräsi. Vapaaherra kysyi puolisoltaan hiljaa: "Wohlfartko?"