"Kukapa sellaista nyt ajattelee?" huudahti Lenore ja kääntyi loukkautuneena pois.
Tanssi seurasi tanssia, nuorten päät olivat kuumina, huoneen hikevä lämmin suoristi kiharat. Seisoaltaan, kesken tanssihyppyään, joivat tanssijat tarjoiltua kylmää juomaa, ja samalla huudettiin joka haaralta flyygelin ääressä istuvalle kotiopettajalle, että hän soittaisi masurkkaa. Nyt liehuivat puvut, herrat ponnahtivat kuin vieterien viskaamina ylös korkeuteen ja salin yhdestä nurkasta toiseen. Ah, Lenore oli siinäkin mukana! Anton seisoi ylhäisen puolalaisen kanssa koettaen ylläpitää kankeaa keskustelua ja kuunteli vastenmielisesti, kuinka tämä kehui saksalaisen neitosen liikkeiden sulavuutta. Mikä puolalaisille tytöille oli niin luonnollista, nopeat liikkeet, väkevä tunnekuohu, se teki Antonin mielestä Lenoren epämiellyttävän raivoksi, jopa epänaiselliseksikin. Ja Lenoresta hänen katseensa kulki jälleen karkeisiin seiniin, pölyiseen uuniin, jonka takassa paloi korkea pystyvalkea, ja kattoon, mistä lepatteli alas pitkiä harmaita hämähäkinseittejä.
Oli jo myöhä, kun paroonitar kiirehti kotiinlähtöä. Turkit tuotiin saliin, vieraat kääriytyivät niihin, aisakello kilahti ja tiu'ut helisivät jälleen hankea pitkin. Mutta Anton oli tyytyväinen, että tytär ajoi nyt isänsä kanssa ja hän itse paroonittaren takana istuen hoiti toisia ohjaksia. Vaieten kului matka, yhä uudelleen täytyi Antonin ajatella, kuinka eräs toinen hänen tuntemansa neitonen ei olisi milloinkaan vihollistalossa liehunut masurkan pyörteissä pölyisten hämähäkinseittien alla. — Ja tänään näki hän Lenorenkin päälaella eristävän teräskypärän.
4.
Herra Itzig oli varustanut itselleen oman liiketoimiston. Hänen luokseen päästäkseen tultiin ensin paljon käytettyyn eteiseen ja siitä noustiin jokseenkin likaisia portaita myöten erääseen kylkirakennukseen. Portaiden päässä oli valkeaksi lakeerattu ovi, jolla loisteli tylsänurkkainen iso messinkilaatta ja sillä nimi "V. Itzig." Ovi oli aina lukittu, mutta sen vierellä oli paksu posliininen soittokellon kahva, kaikki siis samaan tyyliin kuin Ehrenthalin konttorissa, vaikka uudempaa ja siistimpää. Ovesta asiakas joutui tyhjään eteishuoneeseen, jossa päivisin piti vartiota viekasnaamainen veitikka, osaksi eteisvahti, osaksi juoksupoika, joka sen lisäksi oli vielä isäntänsä vakooja tämän liikeasioissa. Hänellä oli siis sama toimi kuin herra Veitelilla oli alkuperäisin ollut, mutta toisin kuin tämän silloin osoitti hänen valkoinen hahmonsa rehjuista hienoutta. Hän näet oli puettu Veitelin pukuliikkeen kaikkiin kehnoimpiin jäännöskappaleihin, loistavaan silkkiliiviin ja hännystakkiin, joka tosin oli liian iso hänen mittaiselleen miehelle. Ulkonaisella esiytymisellään hän siten osoitti, että uusi toiminimi oli puku- ja sivistyskysymyksissäkin jotain parempaa kuin Ehrenthalin monessa suhteessa arkimainen liike.
Vieraansa herra Itzig otti vastaan kahdessa pienessä kamarissa, joista, etummaisessa tosin oli sangen niukalti huonekaluja, mutta sen sijaan kaksi komeata lamppua, jotka liikemiehen oli täytynyt ottaa jonkin asiakkaansa maksamattomien vekselikorkojen korvaukseksi. Sen takana oli makuuhuone, jossa nähtiin yksinkertainen sänky, pitkä sohva, iso pyöreä kultakehyksinen peili, joka oli peräisin kelpo Pinkuksen salaisesta tavaravarastosta. Itzig oli itsekin huomattavassa määrässä muuttunut; huoneeseen takapihalta tulevassa valjussa valossa häntä olisi kaukaa katsellen milteipä luullut muotikeikariksi. Hänen luihu naamansa oli käynyt pyöreämmäksi, isot kesakot, jotka ennen olivat luoneet hänen iholleen tiikerinkarvaa, olivat vaalistuneet, ja itsepäistä tukkaansa hän kuritti rasvan ja hiusharjan avulla tottelevaisemmaksi. Edelleenkin käytti uusi liikemies mielihalusta mustia vaatteita, mutta ne olivat uudet eivätkä enää lepattaneet väljinä ja kurttuisina hänen yllään. Sillä herra Itzig oli varttunut ruumiiltaankin, hän rakasti hyvää ruokaa, jopa nähtiin hänen pöydällään joskus tyhjä viinipullokin, jonka leimana eli "Mosel" ja vieressä sokerirasia ja hopealusikka. Mutta niin upeat kuin nämä uudet huoneet olivatkin, käytti Itzig niitä vain öisin ja liiketunteinaan. Yhä edelleen vei sydämensä hänet vanhaan tyyssijaan Löbel Pinkuksen majalassa. Siten hän vietti jonkinlaista kaksoiselämää; suuren maailman nähden hän oli hieno liikemies, joka asui astraalilamppujen valaisemassa uudestapaperoidussa liikehuoneustossa ja piti uljaspukuista konttoripalvelijaa, mutta mieluummin hän vanhassa karavaniseraljissa vietti vaatimatonta elämää punapumpulisten akkunaverhojen takana ja neliskulmainen laatikko sohvanaan. Ehkäpä jälkimmäinen asunto häntä viehätti erityisesti sentakia, että hän siellä sai rajattomasti vallita isäntäväkeä. Sillä rehellinen Pinkus oli omaksi häpeäkseen alentunut pelkäksi Veitelin toimitsijaksi ja kiltiksi käskyläiseksi. Ja rouva Pinkus kunnioitti eteenpäinpyrkivää liikemiestä siihen määrään, että tämän hyväksi riisti mieheltään monen rasvaisen hanhenrinnan.
Tänään lojui Itzig liikehuoneessaan huolettomasti sohvassa ja poltti sikaria merenvahaimukkeesta; hän oli läpeensä muodikas maailmanmies ja odotteli ylhäistä asiakasta. Jopa kilahti ovikello, palvelushenki riensi avaamaan ja eteisestä kuului rämisevä, miehenääni. Kohta tuntuivat tulija ja eteisvahti joutuvan keskenään tuimaan toraan, mikä sai Veitelin työntämään sukkelasti avoimen pöytälaatikon kiinni ja pistämään avaimen taskuunsa.
"Eikö kotona, hä? Mutta onpahan, sinä viheliäinen vihreätukkainen pölkkypää!" karjui tulija vartionuorukaiselle. Hän tuntui työntävän tämän väkivaltaisesti syrjään; Veitel syventyi tutkimaan vanhaa hypoteekkikirjaa, ovi avautui ja herra Hippus ilmestyi näkyviin, kasvot punoittavina ja koko mies entistäkin paljon nukkavierumpana ja pörröisempänä. Koskaan hän ei ollut näyttänyt niin suuresti vanhan korpin kaltaiselta.
"Sinäkö se sanot ettet muka ole kotona? Sinäkö se käsket tuon vaivaisen madon ajamaan vanhat ystävät tiehensä? Niin tietysti, sinustahan on tullut hieno herra, sen narri! Onko mokomaa hävyttömyyttä ikinä nähty? Kun nulikka on lurjustellut itsensä asumaan uusiin huoneisiin, eivät vanhat ystävät muka enää kelpaa hänelle tuttaviksi. Mutta väärään naulaan sinä minun kohdaltani iskit, poikaseni, älä luule, että vielä pystyt minun verralleni."
Veitel silmäili äkääntynyttä pikku miestä katsein, joista hyvänsuopeus oli kaukana. "Mitä teidän tarvitsee sillä tapaa meluta tuolle nuorukaiselle", hän sanoi kylmästi, "hänhän on vain tehnyt velvollisuutensa. Mistä minä tiesin teidän tänne pyrkivän? Emmekö ole sopineet, että tapaisitte minua vain iltaisin? Mitä asiaa teillä on minulle liiketunteinani?"