"En niitä juuri kernaasti ostanut, sillä mielelläni en ole asioissa herrojen upseerien kanssa. Niitä on kaksi velkakirjaa, yhdelletoistasadalle ja kahdeksallesadalle, siis on velka yhteensä tuhat yhdeksänsataa taaleria." Hän otti pöydältä salkun ja kaivoi paperit siitä esiin. "Tunnustatteko nämä allekirjoitukset omiksenne", hän kysyi kylmästi, "ja tunnustatteko saaneenne lainaksi puheenaolevat tuhat yhdeksänsataa taaleriaa?"
"Lieneehän sellainen summa niihin kirjoitettuna", vastasi upseeri vastahakoisesti.
"Minä kysyn teiltä, tunnustatteko olevanne minulle tuon summan velkaa näitä kahta velkakirjaa vastaan?"
"No hitoilla, myönnänhän sen", huudahti luutnantti; "velan tunnustan, vaikken ole saanut siitä edes puoliakaan." Veitel pisti vekselit kirjoituspöytänsä laatikkoon ja sanoi, ivallisesti olkapäitään kohauttaen: "Minä olen kuitenkin maksanut niistä täyden määrän. Tulen siis huomenna tai ylihuomenna perimään teiltä rahani."
Upseeri oli kotvan aikaa ääneti, ja tumma puna nousi hitaasti hänen laihoille poskilleen. Vihdoin hän kovan sisällisen kamppailun jälkeen lausui: "Pyydän teitä, herra Itzig, myöntämään minulle maksuajan lykkäystä."
Veitel väänteli välinpitämättömästi sikari-imukettaan ja vastasi: "En myönnä teille rahtuakaan luottoa."
"Olkaahan toki järkevä, Itzig", sanoi upseeri pakottautuen tuttavalliseen sävyyn. "Minä ehkä piankin kykenen maksamaan teille."
"Teillä on jonkun viikon perästä yhtä vähän rahaa kuin nytkin", vastasi Veitel tylysti.
"Olen valmis kirjoittamaan velan suuremmallekin summalle, jos taivutte odottamaan."
"Sellaisiin asioihin en koskaan puutu."