"Osa sinun perinnöstäsi on mennyt menojaan aivan arvotonta velkakirjaa vastaan, ja jutun tekee vielä inhoittavammaksi se välinpitämätön sävy, millä tuo kevytjalka lainamies siitä puhuu. Eikö isäsi ole kirjoittanut siitä sinulle mitään?"
"Hänkö?" huudahti Karl, "ei, ukkoni olisi viimeinen mies sitä tekemään. — Se minua vain harmittaa, että te annatte tuon jutun käydä niin sydämellenne. Pyydän mitä hartaimmin, ettette nosta siitä melua. Tehän tiedätte itse parhaiten, kuinka paljon mustia pilviä on kasautunut tämän talon päälle, älkää siis lisätkö vanhempain suruja minun vuokseni."
"Joka tässä asiassa vaikenee", vastasi Anton, "hän tekee itsensä osalliseksi kehnoon tekoon. Kirjoita sinä paikalla isällesi, ettei hän koskaan vast'edes olisi enää niin myötämielinen, sillä tuossa kavaljeerissa on miestä turvautumaan taas ensi pulassaan isäsi apuun."
Sitten Anton itse kirjoitti Eugenille seuraavasti: "Teidän velkanne maksamista on mahdoton järjestää, jollen saa siitä ilmoittaa herra isällenne, ja näinkin ollen en tiedä, mistä ottaisin maksamiseen tarvittavat rahat. En voi vaieta, että pidän varsin vääränä lainaamistanne vouti Sturmin isältä. Te ja herra isänne saatte muutenkin kiittää pojan itseuhrautuvaa toimeliaisuutta niin paljosta, että hänen täällä nauttimansa pieni palkka on siitä vain mitätön korvaus. Senvuoksi minun täytyy mitä hartaimmin pyytää, että te ainakin hankitte lastaaja Sturmille niin paljon vakuutta nykyisestä velastanne kuin suinkin. Ainoa tällainen kyseeseen tuleva vakuus on se, että herra isänne rupee velkanne tunnustajaksi. Olette kai yhtä mieltä minun kanssani, että te itse paraiten voitte tehdä tarpeellisen ilmoituksen vapaaherralle. Minä pyydän, ettette lykkää tätä asiaa vastaisen täällä käyntinne ajaksi, koska minusta jokainen viikko, jolloin se pysyy suorittamattomana, tuntuu pidentävän tahallista harhaanviemistä, mikä ei suinkaan ole arvonne mukaista."
Ja Karlille Anton sanoi: "Jollei hän tunnusta asiaa isälleen, niin ilmoitan sen vapaaherralle kohta hänen tänne tultuaan hänen itsensä läsnäollessa. Älä vastusta minua, sinä olet aivan yhtäläinen kuin isäsi."
Tästä kirjeestä oli seurauksena, että Eugen ei enää kirjoittanut Antonille ja että hän ensimmäisessä isälleen lähettämässään kirjeessä teki hämäriä viittailuja. Wohlfart oli hänen mielestään mies, jolle he tosin olivat jossain määrin kiitollisuudenvelassa, mutta pahinta oli, että tuollaiset ihmiset sellaisesta ylpistyivät ja omaksuivat sietämättömän koulumestarin sävyn. Parasta olisi, että hänestä mitä pikimmin päästäisiin sopivalla tavalla eroon. Tällainen mielipide kävi aivan yhteen vapaaherran oman ajatuksen kanssa, ja hän kiitteli sitä oikein iloissaan. "Eugen osaa aina iskeä naulan päähän", hän sanoi; "minäkin toivon hartaasti sen päivän pian koittavan, jolloin kykenen itse valvomaan taloudenpitoa ja antaa eron herra Wohlfartillemme."
Paroonitar, joka oli lukenut, kirjeen puolisolleen, vastasi: "Sinä varmastikin kaipaisit Wohlfartia suuresti, jos hän jolloinkin eroaisi meiltä." Sitten pani hän kirjeen takaisin kuoreen ja kätki sen hameensa taskuun.
Mutta Lenoren oli mahdoton salata paheksumistaan, jonkavuoksi hän lähti vaieten huoneesta ja etsi Antonin käsiinsä karjapihan puolelta.
"Mitä kinaa teillä on Eugenin kanssa?" hän huusi tälle jo kaukaa.
"Onko hän valittanut teille minun käytöksestäni?" kysyi Anton.