Anton tempautui irti ja näki vierellään Neudorfin kylänvoudin kookkaan hahmon, ja samassa tuokiossa heitä ympäröi joukko sinitakkisia miehiä. Ne olivat ympäristön saksalaisia talonpoikia, kaikilla kasvot surun ja vihan vääristäminä.
"Päästäkää minut menemään!" Anton huusi mieli yhä kuohuksissa. Mutta jälleen laskeutui kylänvoudin raskas käsi hänen olkapäälleen, ja kostein silmin sanoi mies: "Säästäkää henkeänne, herra Wohlfart, nyt se on turhaa: meillä ei ole muita aseita kuin nyrkkimme ja me olemme vähemmistönä." Ja toiselta puolen puristi kovettunut koura hänen kätensä kuin ruuvipenkkiin, ja vanha metsänvartija seisoi hänen vieressään nyyhkien ja ähkien: "Että minun pitikin elää ja nähdä tämä päivä, mikä häpeä, mikä häpeä!" Samalla hän puristeli kuin kuumeenkouristuksessa Antonin kättä, takoi sitten nyrkillään otsaansa ja itki ääneen kuin pieni lapsi.
Vanhuksen tuska palautti Antonille takaisin hänen mielenmalttinsa; hän heitti kätensä metsänvartijan kaulalle ja likisti häntä rinnalleen. Ja jälleen kajahti heidän lähellään särähtelevä karjunta, josta hän erotti: "Tarkastamaan kaikki saksalaiset! Aseet pois jokaiselta, eikä ketäkään saa laskea lähtemään torilta!" Anton katsahti ympärilleen ja huusi saksalaisille: "Tätä me emme saa sietää, hyvät miehet, että meidät täällä keskellä saksalaista kaupunkia piiritetään kuin mikäkin vankijoukko, ja että nuo ruojat häpäisevät vaakunakilpeämme!"
Kaukaa kuului rummunpärinää. "Se on tarkk'ampujain rumpu", sanoi kylänvouti, "Rosminin porvarikaarti kokoutuu. Niillä on aseita."
"Ehkäpä ei vielä kaikki olekaan hukassa", Anton huudahti. "Minä tunnen täällä moniaita miehiä, jotka ovat luotettavia. Rauhoittukaa, ukkoseni", hän lohdutti metsänvartijaa. "Maassa olevat saksalaiset eivät saa pysyä hajallaan, muuten ei kukaan tiedä mihin kykenemme. Me tahdomme ainakin yksissä lähteä torilta, kokoutukaamme tuonne kaivon viereen. Jokainen lähteköön kutsumaan tuttavansa mukaan. Ja nyt ei hetkeäkään hukkaan! Te tuonnepäin, kylänvouti, te taas tulette minun kanssani, Kunaun seppä!"
Saksalaisparvi hajautui kahteen suuntaan, Anton metsänvartijan ja sepän seuraamana riensi vielä kerran kiertämään toria. Koskaan ei hän ollut vielä niin innokkaasti etsiskellyt, eikä koskaan ollut kukaan vielä ymmärtänyt toisensa niin vähistä sanoista. Missä hän vain saksalaisen tapasi, niin silmänisku, pikainen kädenpuristus ja kuiskaus: "Saksalaiset kokoontuvat kaivon luona, odottakaa siellä meitä", pani päättämättömätkin joutuin rientämään maanmiesten pariin.
Viinikauppiaan talon edustalla hän tovereineen pysähtyi väentungokseen. Siellä seisoi viitisenkymmentä viitakemiestä rintamassa, niistä tusinan verta pyssyillä asestettuja. Yhä olivat ulko-oven puoliskot selällään, ja yksitellen nousi miehiä sisään noutamaan itselleen aseita. Väkijoukko pysyi arastellen etäämmällä; puolalaisia ja saksalaisia, kaupunkilaisia ja maalaisia lainehti siinä sekaisin, ja Anton näki, että puolalaisetkin talonpojat seisoivat ylen hämmentyneinä ja katsellen epäilevästi toisiaan. Sillä aikaa kuin Kunaun seppä ja metsänvartija kävelivät ympäri antaen sovitun tunnuksen saksalaisille, syöksähti Anton erään pienen miehen kimppuun, joka työtakissaan ja nokinaamaisena tungeksi väkijoukossa, tarttui häntä käsivarteen ja puuskahti: "Mestari Grobisch, täälläkö te seisoskelette? Miksi ette riennä yhtymäpaikalle? Tehän olette kaupungin porvari ja tarkk'ampuja, tahdotteko sietää tällaista häpeätä?"
"Ah, herra kirjanpitäjä", sanoi lukkoseppä vetäen Antonin syrjään, "tällaista onnettomuutta! Ajatelkaas vain, minä vasaroin pajassani enkä kuule mistään niin mitään. Meikäläisessä ammatissa ei yleensäkään kuule paljoa. Silloin ryntää eukkoni pajaan…"
"Tahdotteko sietää tätä häpeätä, minä kysyn?" intoutui Anton ja pudisteli tuimasti pikkuista miestä.
"Jumala varjelkoon, herra Wohlfart", vastasi lukkoseppä, "minähän olen joukkueenjohtaja porvarikaartissa. Eukkoni etsiessä minulle toista takkia säntäsin minä joutuin torille katsomaan, paljoko heikäläisiä on. Te olette minua pitempi, voitteko laskea kuinka monella miehellä on aseet."